Lähisuhdeväkivalta on vaiettu osa suomalaista arkea. Naisista joka kolmas ja miehistä joka kuudes on kokenut elämänsä aikana fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua parisuhteessa. Henkistä väkivaltaa kohdanneiden määrä on vielä suurempi. Väkivalta vaikuttaa myös niihin, jotka joutuvat todistamaan sitä sivusta, etenkin lapsiin.
Olennaista on osata kysyä rohkeasti ja oikein, jotta lähisuhdeväkivaltaa päästään käsittelemään, painotti Länsi-Uudenmaan seurakuntien perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja Jussi Aukio Kirkkopäivien keskustelussa, jota luotsasi Espoon piispa Kaisamari Hintikka. Mukana oli myös kansanedustaja Hilkka Kemppi, joka toimii eduskunnan perheverkoston varapuheenjohtajana.
”Hyvin harva vastaa myöntävästi kysymykseen, onko teillä perheessä väkivaltaa. On parempi kysyä, miten te riitelette ja onko se turvallista.”
Aukion mukaan aiemmin perheasiain neuvottelukeskuksiin hakeutuneista pareista noin pari prosenttia kertoi, että heidän perheessään on väkivaltaa. Jyväskylän perheasiain neuvottelukeskuksessa määrä nousi 15 prosenttiin, kun väkivaltakyselyä kehitettiin yhteistyössä yliopiston kanssa.
– Hyvin harva vastaa myöntävästi kysymykseen, onko teillä perheessä väkivaltaa. On parempi kysyä, miten te riitelette ja onko se turvallista. Tai tuleeko näistä terapiakeskusteluista kotona jälkiseuraamuksia. Tai onko jotain, mistä me ei nyt puhuta.
APUA TARVITSEVAT sekä uhri että tekijä. Aution mukaan väkivalta rikkoo ihmisen suojavyöhykkeen ja yksityisyyden. Jo ensimmäisestä lyönnistä seuraa usein kokemus: minä en ole arvokas. Se on tuhoavaa. Ihminen alkaa etsiä syytä toisen väkivaltaan itsestään.
– Uhrille meidän pitää kertoa, että olet arvokas, Kristus haluaa, että saat omanarvontuntosi takaisin.
Vaikka olemassa on myös hyvin vaarallisia ihmisiä, suuri joukko väkivallan tekijöistäkin tuntee Aution mukaan valtavaa syyllisyyttä ja häpeää.
– Tällöin heitä voidaan yleensä auttaa. Olemme erehtyväisiä, mutta suurin osa meistä on myös oppivaisia. Tämä näkyy julkisessa keskustelussa liian vähän.
– Sanon asiakkailleni, että raivo on ihan ok tunne, kyllä ihminen saa suuttua. Pointti on, mitä sinä aikuisena teet sen tunteen vallassa. Monille tämä on helpottava tieto. Ihminen voi opetella tunteiden käsittelyä ja sitä, miten kannattaa toimia, kun tunteet kuohahtavat.
”Suomessa on kulttuurisesti opittu, että kun tunnetaidot loppuvat, väkivalta on seuraava keino.”
HILKKA KEMPPI kertoi, että Suomi on saanut kansainvälistäkin noottia erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyydestä. Lisäksi hän nosti esiin kouluterveyskyselyt, joissa näkyy erityisesti tyttöjen kokeman väkivallan lisääntyminen. Tuoreissa uutisissa on myös kerrottu, että pelolla hallitsemisen ilmapiiri on lisääntynyt oppilaiden kesken koululuokissa.
– Suomessa on kulttuurisesti opittu, että kun tunnetaidot loppuvat, väkivalta on seuraava keino. Väkivalta on pitkään ollut kasvatuksessa jotenkin hyväksytty asia. Tästä kulttuurista pitää kerta kaikkiaan päästä eroon.
Kaisamari Hintikka totesi, että vain alle puolet perheväkivaltaa kokeneista kertoo siitä kenellekään.
– Tämä liittyy vaikenemisen ja puhumisen vaikeuden kulttuuriin, jonka juuret ovat vielä talvi- ja jatkosotaakin kauempana.
”Sodan jälkeen pidettiin siis suu kiinni ja mentiin töihin. Tätä taakkaa kannamme nyt ylisukupolvisesti.”
Jussi Aukio otti puheeksi sotien jälkeen koteihin palanneet vaikenevat ja sekopäiset miehet sekä sen, miten Suomessa on ylpeilty toisen maailmansodan jälkeen sillä, että me maksoimme sotavelkamme.
– Pidettiin siis suu kiinni ja mentiin töihin. Tätä taakkaa kannamme nyt ylisukupolvisesti. Omalta isoisältäni kuulin armeijan käytyäni, että hänestä pahinta oli, kun omat lapset eivät tunteneet häntä hänen palattuaan sodasta. Koko kylän ilmapiiri myös muuttui, kun 70 miehestä vain kaksi palasi sodasta.
Hilkka Kemppi painotti, että nyt me voimme muuttaa puhumisen kulttuuria ja päättää toimia toisin. On myös kehitettävä aktiivisesti kanavia, joiden kautta lähisuhdeväkivaltaa kokeneet tai sitä harjoittavat voivat pyytää apua.
– Meidän on myös uskallettava viedä asiaa eteenpäin, jos näemme väkivaltaa vaikka naapurissa. Meidän sukupolvella on mahdollisuus katkaista ylisukupolviset pahoinvoinnin kierteet.
Kemppi nosti esiin, että lainsäädäntötyö väkivallan vähentämiseksi ei ole aina yksiselitteistä. Tammikuussa eduskunta hyväksyi lain, jonka mukaan sovittelua ei enää hyväksytä paisuhdeväkivaltatilanteissa, vaan asia menee aina suoraan syyttäjälle. Hyvä puoli tässä on se, että asianosainen ei enää pysty vetämään asiaa pois pelon ja painostuksen vuoksi, vaan siitä tulee asianmukainen tuomio.
– Toisaalta sovittelussa asiasta päästiin puhumaan ja ihmisiä pystyttiin ohjaamaan avun piiriin.
Kaisamari Hintikka nosti esiin, kuinka Suomen korkeat itsemurhatilastot lähtivät laskuun, kun asian ympärillä vallinnut hiljaisuus murrettiin kampanjoin ja keskusteluin. Jussi Aukio kertoi, että 1990-luvun puolivälissä käypähoitosuosituksiin kirjattiin, että lääkäri ja terapeutti tekee virkavirheen, jollei kysy masentuneelta suoraan, onko tällä itsemurha-aikeita.
– Tätä suoraan kysymisen valmiutta kirkon työntekijöille on tullut yhä lisää monissa vaikeissa asioissa ja sitä pitäisi edelleen aktiivisesti tukea.
Ilmoita asiavirheestä