Australianlabradoodle Goofy: ”Jaakko Heinimäelle riittää, että olen olemassa”

Olen Goofy, 4, Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajan koira. Toimituksessa minut tunnetaan peitenimellä Puikkonen.

Isäntäni Jaakko ja hänen koirille allerginen poikansa hakivat minut ruosteisella Mersulla Tanskasta, Gislevin kylästä. Kotimatkan nukuimme pojan kanssa takapenkillä poski poskea vasten, olen sillä tavalla allergiaystävällistä sorttia.

Parhaita hetkiä ovat ne, kun ruokapöydän ympärillä on hyväntuulisia ihmisiä, ja saan loikoilla heidän jaloissaan pöydän alla.

Kun ihmiseni on onnellinen, minä tunnen sen. Tullakseen onnelliseksi hänen ei tarvitse tehdä mitään erikoista, eikä hän silloin edes näytä erilaiselta kuin muuten. Tai mistä minä tiedän, meillä koirilla kun on niin paljon huonompi näkö kuin ihmisillä.

Ihmiseni selvästi tykkää siitä, että olen olemassa ja että olen juuri hänen kanssaan. Herkullisten juustojen kähveltämisestä hän ei selvästikään ilahtunut, mutta hän on hienosti oppinut olemaan jättämättä niitä ulottuvilleni.

Ihmiseni puhuu minulle vähän turhan paljon, sillä ymmärrän häntä jo ennen kuin hän avaa suunsa. Sitä minä haluaisin kysyä häneltä, että miksi hän nukkuu niin vähän. Me koirat nukumme yli puolet vuorokaudesta. Luultavasti hän vastaisi jollakin seli seli -tyyppisellä latteudella ja vetoaisi muka tärkeisiin hommiinsa.

***

Perhoskoira Helmi: ”Kun olemme koko perhe koolla, Anna-Mari Kaskinen nauraa paljon”

Helmi on tottunut tietokoneen läheisyyteen, sillä hänen lähi-ihmisensä, kirjailija, runoilija Anna-Mari Kaskinen työskentelee kotona. Kuva: Pekka Kaskinen

Kirjailijaihmiseni nuorin pentu on antanut minulle sopivan nimen, sillä olen pienikokoinen ja kaunis luppakorva. Vaikka olen yhdeksänvuotias, minua luullaan pennuksi.

Olen syntynyt Lohjalla, Pullin kaupunginosassa. Ihmiset, jotka tulivat minua hakemaan, näkivät pihalla aikuisia sukulaisiani. He luulivat, että olin yksi heistä. Mutta olinkin se puolen litran maitotölkin kokoinen pikakiitäjä.

Vietän lähi-ihmiseni kanssa melkein koko valveillaoloaikani, sillä hän työskentelee kotona. Istun ja nukun hänen vieressään, kun hän tekee töitä. Kuljen hänen perässään huoneesta toiseen. Teams-kokouksissakin olen tottunut olemaan mukana. Vietämme usein pitkiä aikoja hiljaisuudessa, kun muut lähtevät töihin ja kouluun.

Parhaita hetkiä ovat ulkolenkit metsäpoluilla. Ilmoitan, että nyt on aika keskeyttää työt. Katson häntä silmiin ja johdatan häntä kohti ovea.

Tykkään myös käydä kylässä mummon luona. Saan syödä herkkuja ja kaivaa esiin puruluuni pussista, joka odottaa minua kirjahyllyn alanurkassa.

Minä ja ihmiseni olemme molemmat onnellisia metsässä ja rannoilla. Pysähdymme ihailemaan puita, pensaita ja lintuja ja kuuntelemaan luonnon ääniä. Välillä istumme pitkiä aikoja kivellä tai kannolla mietiskelemässä. Ihmiseni kutsuukin minua filosofiksi.

Kun ihmiseni tapaa lenkillä jonkun toisen ihmisen, jutusta ei tahdo tulla loppua. Käännän selkäni heille ja tuijotan kaukaisuuteen. Ihminen ymmärtää heti, mitä tarkoitan.

Joskus ihmiseni ei pidä siitä, että haukun kun näen toisen koiran. Itse olen sitä mieltä, että ääni on minun tapani ilmaista itseäni. Kun painaa alle neljä kiloa, ei muuten ole kovin vaikutusvaltainen.

Erityisen onnellinen ihmiseni on silloin, kun kaikki hänen perheensä jäsenet ovat koolla samanaikaisesti. Silloin hän nauraa paljon eikä tee yhtään töitä.

Olen varma siitä, että ihminen ilahtuu ystävyydestämme. Tunnistamme toistemme toiveet ja tunteet. Ymmärrän ihmisen puhetta, joskus niin paljon, että hän puhuu englantia, kun hän ei halua minun ymmärtävän. Mutta tiedän jo, että kun hän sanoo DOG, hän tarkoittaa minua.

Ihmiseni on ylpeä siitä, että minun rotuni on todettu poikkeuksellisen älykkääksi maailman koirarotujen joukossa. Haluaisin kysyä häneltä, millä perusteella näin väitetään. Oikeastaan tiedän jo vastauksen: ”Vietettyäni kohta kymmenen vuotta seurassasi en tarvitse muita todisteita.”

***

Shetlanninlammaskoira Lilli: ”Jos piispalassa puhutaan raskaita, käyn lipaisemassa kielellä”

Lillin mielestä kaikkein parasta on liikkua ulkona oman lauman, Jukka ja Marja Keskitalon kanssa. Kuva: Kotialbumi

Muutin Ouluun kaksi vuotta sitten Rovaniemen Kauraniemen kennelistä. Vähän aikaa ikävöin sisaruksiani ja äitiäni Diivaa, mutta hyvin pian kelpuutin Jukan ja Marjan [Keskitalo] uudeksi laumakseni.

Rakastan hetkiä, jolloin ihmiseni istuvat leppoisasti olohuoneessa ja minä saan levätä heidän jaloissaan. Kaikkein parasta on kuitenkin liikkua ulkona laumana.

Vaikka ihmisilläni ei ole häntää, huomaan silti, että he tulevat aina iloisiksi, kun tulen heidän luokseen. Nauran heille ja he rapsuttavat minua ja puhelevat kivasti. Teen heidät tosi onnellisiksi!

Ulkona ihmiseni ilahtuvat minun ilostani. He nauravat, kun juoksen vapaana kuin tuuli ja hypin kuin kenguru. Joskus he eivät ymmärrä, miksi minä haukun, kun auto ajaa pihalle tai lumiaura kolaa. Pitäähän minun ilmoittaa!

Silloin minua hermostuttaa, kun ihmiseni puhuvat napakasti ja liikkuvat hätäisesti. Jonnekin ollaan lähdössä, mutta ihmiset pukevat päälleen takit ja kengät, joista tiedän, että tämä reissu ei koske minua. Joskus kuulen talossa myös raskaita ääniä. Silloin on heti parasta mennä lähelle ja lipaista kielellä.

Jos ihmiset puhuisivat koiraa, kysyisin heiltä, aikovatko he varmasti pitää minusta aina huolta, täyttää ruokakuppini ja rapsuttaa minua. Kun ajattelen tarkemmin, tiedän vastauksen jo. Olen heille aina rakas.

Kuva: Kotialbumi

Nyt puhuvat kirkolliset koirat – Goofy, Helmi ja Lilli avoimina ihmissuhteistaan