Kun meidän herramme kuoli ristillä ja haudattiin, hän nousi kuolleista, ja hän meni tuonelaan. Sen virran rannalla hän katseli mustia lintuja. Ne katselivat hämmästyneinä takaisin.

– Millaista on elämänne ikuisen hämärän valtakunnassa? Meidän Herramme kysyi.

– Täällä uimme ja katsomme sieluja, jotka kulkevat virran varrella etsien ylityspaikkaa. Raportoimme heidän liikkeistään.

Koska linnut olivat luotuja ja niissä oli elämä, ne ymmärsivät omalla tavallaan, kuka oli tuonelan virran rannalla seisova hahmo.

– Oi Herramme, linnut sanoivat, siunaa meitä.

– Uikaa lähemmäksi.

Niin linnut tekivät ja Meidän Herramme siunasi jokaisen linnun koskemalla sitä hellästi sormenkynnellä otsaan. Ja sen vuoksi nokikanoilla on vielä tänä päivänä valkoinen otsakilpi: se muistuttaa Meidän Herrastamme.

Nokikana (Fulica atra) on yleisin Suomessa tavattavista rantakanoista. Lintu on helppo tunnistaa mustasta väristä ja valkoisesta otsakilvestä. Lintua tavataan Etelä- ja Keski-Suomessa Pohjois-Karjalaa myöten, rannikon tuntumassa aina Oulun korkeudelle asti.

Nokikana viihtyy rehevissä vesissä lintujärvillä ja pesii mieluusti naurulokkiyhdyskuntien läheisyydessä. Keski-Euroopassa nokikanoja näkee myös puistojen ojissa ja jokivarsilla.

Lintujärvien arkeen kuuluu nokikanan ärhäkkä poikasten puolustaminen. Se ajaa isotkin tunkeilijat pontevasti pakoon.

Nokikana on kokosukeltaja, mutta ponnahtaa pintaan kuin korkki. Ravinnokseen se käyttää selkärangattomia eläimiä ja vesikasveja.

Suomessa nokikanasta tuli 1980-luvulla riistalintu, joskaan sitä ei paljon metsästetä.

Nokikana on luonnossa jotenkin koominen ilmestys. Mutta hymy hyytyy kun ajattelee, että sen otsakilpi on Meidän Herramme kynnen vertauskuva.

Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.