Mikä yhdistää rakastettujen joululaulujen sanoittajia, Alpo Noposta (Arkihuolesi kaikki heitä, Kun joulu on), Immi Helléniä (Joulukirkkoon), Elsa Koposta (Tuikkikaa, oi joulun tähtöset), Sofie Litheniusta (Sinivuorten yö), Helmi Auvista (Joulun kellot) ja Vilkku Joukahaista (On hanget korkeat nietokset)? He kaikki olivat kansakoulunopettajia.
Moni muukin joululaulun kirjoittaja on työskennellyt koulumaailman palveluksessa. Esimerkiksi P.J. Hannikainen (mm. Joulupukki, joulupukki) Hannikainen Jyväskylän seminaarissa ja G.O. Schöneman, joka suomensi sanat lauluihin Joulupuu on rakennettu ja Jouluyö, juhlayö, Jyväskylän tyttökoulun uskonnonopettajana. Topelius oli Helsingin yliopiston rehtorina.
Niinpä lienee paikallaan väittää, että kansakoulut ja koululaitos ovat olleet suomalaisten jouluperinteiden luojia. Siellä on opittu laulut ja näytelmät. Myös moni mainituista lauluista on saanut ensiesityksensä koulun kuusijuhlassa, ja esimerkiksi Joulupuu on rakennettu julkaistiin alun perin Aapisen harjoitustekstinä.
JOULU ON nostalgian sesonki. Moni suuntaa muistoissaan lapsuuteen ja perinteisiin, joita on kouluvuosina kokenut. Siksi koulumaailman jouluperinteiden muutokset ihmetyttävät laajasti. Viimeisin keskustelu koski Keravan musiikkiluokkien joulukonserttia, jonka alkujuonnossa ilmoitettiin, ettei hengellisiä joululauluja tällä kertaa kuulla. Kohua on viime päivinä puitu lehdissä ja sosiaalisessa mediassa kiivainkin sanakääntein. Osa näki tapauksen esimerkkinä koulun uskontoallergiasta, koulun mukaan kyseessä oli väärinkäsitys.
Ajat muuttuvat ja tavat vaihtuvat. Koulujen aamuhartaudet ovat katoavaa (vai jo kadonnutta?) perinnettä, Suvivirsi-keskustelu vain alkusoittoa. Koulujen joulutavat muuttuvat alati. Muutokset heijastelevat kotien ja kulttuurin muuttumista, yhtenäiskulttuurin viimeisiä korahduksia.
Ihmisten huoli on ymmärrettävää, niin harmi kuin kiukkukin. Kristitylle voi olla käsittämätöntä, miten joulua voi viettää ajattelematta Jeesusta. Kristilliset perinteet ja juhlat ovat iskostuneet niin syvälle suomalaiseen kulttuuriin ja perinteisiin, että kristillisen aineksen tunnistaminen ja erottaminen on lähes mahdotonta. Onko Kesäpäivä Kangasalla hengellinen laulu? Entä kuinka monen mielissä Johannes Kastajan muistopyhä juhannus on hengellinen juhla?
Muuttuvien käytäntöjen suhteen on luottaminen siihen, että koululla on oikeat ohjeensa ja lainsäätäjillä viisautensa. Silti palaan pohtimaan, mikä uskonnossa ihmisiä pelottaa? Vaikka joulu itsessään ei pelota ja joulupukkikin sopii useiden joulunviettoon, niin miksi laulujen enkelit ja seimi ylittävät sopivan rajan? Erityisesti laulujen kohdalla pyhän ja profaanin raja on vaikea piirtää.
Hengellisestä näkökulmasta on imartelevaa, että uskonnolliset elementit otetaan vakavasti, mutta pelko sen edessä hämmentää. Mikä uskonnollisessa kielessä ja symboliikassa pelottaa? Omakohtaisesti minua ei ahdista kuulla muslimien nasheedeja tai lukea kungfutselaista viisautta. Miksi kristillinen joulukuvasto koetaan uhaksi, jos joulua itseään ei?
YHDYSVALLOISSA JOIHINKIN rohkeimpiin räppilevyihin on pitkään liitetty Parental Advisory -tarra, vanhemmat varoittavat! Samaan tapaan Iso-Britanniassa kerättiin 1970-ja 1980-luvuilla julmimpia kauhuelokuvia Video Nasty -listoille, jotta vanhemmat ja valistuneet osasivat harjoittaa suojelevaa ennakkosensuuria. Siirrytäänkö joululauluissa pian samanlaiseen käsittelyyn? Antavatko kaupalliset radiokanavat tulevaisuudessa sisältövaroituksen aina, kun kanavalla soi jouluyön ihmeestä tai seimestä kertova laulu: ”Saattaa sisältää uskontoa”?
Toisaalta joulun suosio on hieno asia. Tietäjät tietävät, kenen syntymäpäiväjuhlasta on kysymys. Juhlahenkeä ei sovi pilata. Immi Hellénin ikivihreän Joulukirkkoon-laulun nykyinen käyttötapa kuvaa tilannetta mitä mainioimmin. Kun eri versioita kuuntelee tai selaa lauluvihkoja ja -kirjoja, törmää laulun seitsemänsäkeistöiseen versioon. Kello lyö viisi, silmät huuhdotaan, rekeen astutaan ja mökin Miina kulkee kirkolle. Nykyversio ikivihreästä laulusta lopetetaan aina kirkon kynnykselle. Viimeiset kuusi säkeistöä uupuvat uusista kirjoista ja vihoista. Yhteislaulutilaisuuksissa tai koulujen juhlissa niitä ei kuulla.
Mistä jäämme paitsi? Joulukirkosta. Viimeiset säkeistöt kuvaavat sen lumoa tenhoavasti:
”Sisälläpä vasta / silmät huikenee / tänne taivahasta / Korkein katselee. // Saivat paikan oman / pitkään penkkihin, / sytyttivät soman / haarakynttelin. // Iäks muistiin jäänet – / niin ei kaunista, / kuin on urkuin äänet / jouluaamuna. // Luulee kuulevansa / äänet enkelten, / luulee leijaavansa / sinne seimellen.”
Ehkä Hellénin laulun kohtalosta voi päätellä jotain laajemminkin. Osa joulunviettäjistä laulaa jokaisen säkeistön, viimeisiä painottaen. Suuri osa ehkä vain hupailee reessä ja nauttii tunnelmasta. Silti jokaisen joulunviettäjän suunta on sama.
Kirkkokansan tehtävänä on pitää ovea auki ja valaista maisema niin, että rekiretkeläisen kulku voi johtaa seimelle saakka.