Eräässä Pasila-animaatiohsarjan jaksossa rikoskomisario Kyösti Pöysti potee krapulaa. Tilannetta ei helpota se, että niin televisiossa kuin työpaikallakin hän törmää ”ihmissuhdepatologi Heidi Somervuohon”.

Kuvitteellinen, mutta kipeän todenmukainen höpötyssensei toistelee, kuinka elämässä on tärkeää ”uskaltaa uskaltaa” ja luennoi työelämästä, jossa on opittava olemaan ”kahdestaan yksikkö”. Pöystin pää on räjähtää.

Myönnän suhtautuvani motivaatiopuhujiin ja paremman elämän puolesta puhuviin guruihin kyöstipöystimäisesti. Siksi luin hämmentyneenä Helsingin Sanomissa marraskuun alkupuolella julkaistua juttua siitä, miten ”sadat suomalaiset matkustavat Kyprokselle kuuntelemaan filosofi Esa Saarisen Pafos-luentoja”. Näin teki myös Hesariin aiheesta matkakuvauksen kirjoittanut myyntijohtaja Tanja Piha.

Pafokselle henkisen kasvun ja syvällisten keskustelujen perässä matkannut Piha kertoo viisipäiväisen seminaarin pitäneen sisällään erityisesti ”ajattelun ajattelua” ja ”kehkeytymistä” kohti jotain mahtavaa.

Se, mitä Piha kertoo, tuntuu merkitykselliseltä hänelle ja muille osallistujille. Eri-ikäiset ennestään toisiaan tuntemattomat ihmiset ovat keskustelleet kuolemanpelosta, ahdistuksistaan, unelmistaan ja näkemyksistään. Se on arvokasta. Toisaalta en tiedä, mitä ajatella tapahtuman todellisesta moniäänisyydestä. Uskon yli 3 000 euron hintalapun rajaavan osallistujagallerian vähintään keskiluokkaiseksi.

Vaikka Saarinen ei halua antaa varsinaisia vastauksia, vaan innostaa ihmisiä kehkeytymään ja oivaltamaan itse, tuntuu nimenomaan Saarisen persoona olevan seminaarin vetonaulana. Kaikki alkaa Saarisen hahlauksesta ja päättyy Saarisen ihailevaan katseeseen. Välillä Saarinen tanssii, puhuu, kutsuu poikansa puhumaan ja niin edelleen. Kurssitilan seinältä löytyy Saarisen tuotanto ja keskiyöllä kuningatar Pipsa Saarinen järjestää noitanaisen cappuccinot. Saaris-karikatyyria ei tarvitse veistellä, hän tekee sen itse.

Kirkon olisi luotava oma Pafoksensa.

IHMISILLÄ ON kaipuu syvällisiin pohdintoihin ja elämän suurten kysymysten pariin. Se on otettava vakavasti. Jutun luettuani huomaan miettiväni kymmeniä puolet vuodesta tyhjillään seisovia seurakuntien leirikeskuksia. Mietin ihmisten valtavaa tarvetta jakaa tarinansa, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Mietin tarvetta saada olla osallinen.

Voisivatko seurakunnat tarjota enemmän Pafos-seminaarin kaltaista toimintaa, mutta vaikkapa niin että reilun 3 000 euron sijaan retriitti kustantaisi korkeintaan sen 300?

Ongelma piilee kuitenkin brändissä, ja ydinongelmia on kaksi.

Toinen niistä on helpommin ratkaistavissa. Mitä sellaista Esa Saarisella on, mitä tavalliselta seurakuntapastorilta puuttuu? Hän on Esa Saarinen. Guru-orientoitunut ihminen kaipaa auktoriteetin vahvistamaan etsintänsä. Saarisen brändi on pop. Toki Pafoksen maisemat ovat tavallista leirikeskusta instagrammattavammat.

Varsinainen ongelma on yleisemminkin brändissä. Seurakunnat ja kirkot nähdään paikkoina, joissa on tarjolla vastauksia. Moni etsivä ja kysyvä ei kuitenkaan halua vastauksia: hän haluaa kysyä ja etsiä rauhassa. Myös mielikuva kristinuskon vastauksista on monella tietynlaisen kristillisyyden leimaamaa. Sekin on taakka.

Monessa kirkon kolkassa tämä tunnistetaankin. Olen tehnyt Kotimaahan monia kirkkoherrahaastatteluja, ja niissä ovat toistuneet ajatukset kanssakysymisestä ja rinnalla kulkemisesta. Tuputtaminen on mennyttä ja evankeliointi on kokenut inflaation.

KIRKON OLISI luotava oma Pafoksensa. Meillä on vuosituhantinen perinne pysähtymisestä, suuriin kysymyksiin paneutumisesta ja sielunhoidosta. Tutkiskelua tukekoot koko kaksituhatvuotinen kristinuskoa käsittelevän taiteen kaanon. Myös motivaatioidoleita kaipaavat löytävät parhaat esimerkit kristinuskon piiristä, mietitään nyt vaikkapa Jeanne D`Arcia.

Nyt olisi vain pitäydyttävä vastauksista ja profiloiduttava selkeämmin kysyjien yhteisönä. Jos Paavali opetti olemaan juutalaisille juutalainen ja kreikkalaisille kreikkalainen, eikö 2000-luvun etsijöille tule puhua etsijäin kieltä?

Kirkko kutsuu voimallisimmin julistamatta ja julistaa parhaiten kysymällä.

niilo.rantala@kotimaa.fi