Iranilaisessa koulussa käy kova kuhina. Ankara opettaja nuhtelee noin kymmenenvuotiasta Mohammad Rezaa, jolla on jälleen läksyt tekemättä. Moitteita kuuntelee myös luokkakaveri Ahmad, joka hämmennyksissään pakkaa tunnin jälkeen reppuunsa myös Mohammad Rezan vihon.
Kotona Ahmad huomaa laukussaan väärän vihon ja kauhistuu. Jos ystävä ei saa vihkoaan tämän päivän aikana, hän saa huomenna kahta kauheamman huudon ja hänet voidaan erottaa koulusta! Ahmadin on ryhdyttävä toimeen. Vaikka äiti kieltää menemästä eikä Ahmad tiedä edes ystävänsä osoitetta, hän päättää pelastaa ystävän pinteestä.
Iranilaisen elokuvan mestariteoksiin lukeutuva Ystävä hädässä (1987, Abbas Kiarostami) on täydellinen esimerkki ”pienestä suuresta elokuvasta”. Kehyskertomus on tosiaan ”pieni” – kaksi poikaa, vihainen opettaja, pieni kylä ja yksi vihko. Siinä kaikki. Aiheensa puolesta teos kasvaa kuitenkin pakahduttaviin mittoihin: Kuinka paljon ystävän eteen kuuluu tehdä? Kuinka paljon lähimmäistä auttaakseen voi nähdä vaivaa?
YSTÄVYYDEN JA lähimmäisyyden ei tietenkään tarvitse aina olla ensisijaisesti uhrautumista tai avustamista. Tosiasia kuitenkin on, että elämä heittelee ja ihmiset tarvitsevat apua, aina muuttoavusta kuuntelemiseen. Laajemmin nähtynä kristillinen lähimmäisenrakkaus sulkee sisäänsä muutkin kuin perhe- ja ystäväpiirimme. Kristillisen lähimmäisenrakkauden valon tulisi loistaa ja ulottua kauas.
Lähimmäisen auttamisessa Ahmadin tavoin on kristillisen etiikan ydin. Siksi sitä on myös pelätty. Adolf Hitlerin luottomies ja SS:n johtaja Heinrich Himmler oli innostunut kristillis-germaanisesta tarustosta, mutta kristillistä etiikkaa hän piti kestämättömänä. Himmlerin elämäkerturin Heather Pringlen mukaan suurin uhka piili siinä, että kristinusko ”pyrki edistämään lähimmäisenrakkautta, universaalia veljeyttä ja ihmisten tasavertaisuutta Jumalan silmissä”. Se ei sopinut kiihkonationalistisen voimakultin pirtaan.
Vaikka kristinuskon historiaan mahtuu pimeitä hetkiä ja kirkkojen syntilistoissa riittää perattavaa, on merkittävää että kristillinen etiikka on historiallisesti yhdistetty edellä mainittuihin asioihin. Vaan entä nyt?
ABBAS KIAROSTAMIN Ystävä hädässä -elokuvan henkilögalleriaan mahtuu avuntarvitsijan ja avunantajan lisäksi myös nuhteleva opettaja ja sääntöorientoitunut äiti. Pelkään pahoin, että julkinen mielipide yhdistää kristillisen etiikan ennemmin jompaan kumpaan viimeksi mainituista kuin pyyteettömään lähimmäiseen. Ja helppoahan auttamattomuus on järkeistää – mitäs ei kaveri itse huolehtinut vihkoaan, mitäs sai huudot, mitäs on ollut huolimaton. Samanlaiset kovat äänenpainot perustellaan järkevyyden kautta tälläkin hetkellä ympäröivässä yhteiskunnassamme.
Järkevän kovuuden keskellä kristillinen käsitys lähimmäisenrakkaudesta on järjetöntä ja hyvä niin. Sen kuuluukin olla. Evankeliumit käskevät jakamaan muille omastaan, tuhlaajapoika kutsutaan pitopöytään ja vihollisheimonkin haavoittunutta hoidetaan. Se ei ole järkevää eikä taloudellista. Se on mieletöntä ja juuri siksi evankeliumi puhuttelee. Mitä olisi kristinusko ilman pyyteettömän auttamisen ja sokean lähimmäisenrakkauden hulluutta? Kylmää oppia, pelkkää metafyysiseen todellisuuteen kurottelevaa yksinäisyyttä.
UUDEN HALLITUSOHJELMAN myötä on oltu huolissaan yhteiskunnan vähäosaisista. Nyt on se hetki, jolloin kirkon ja kristittyjen ääntä kaivataan. Äänen lisäksi kaivataan tekoja – pyyteettömän auttamisen ja rinnalla kulkemisen tekoja. Vaikka kristikunta ei olisi koskaan lähimmäisenrakkauden harjoittamisessa täydellisesti onnistunutkaan, on se idylli, jota kohti käydä.
Paavo Ruotsalainen kirjoitti johonkin kirjeistään jotain sinnepäin, että jos haluat ymmärtää jotain kristinuskosta, niin kysy ensin ristin ryöväriltä ja sitten tuhlaajapojalta. Apua saanut on saanut maistaa armoa – pyyteetön apu on toiminnaksi muuttunutta evankeliumia.
Määräänsä enemmän ei kenenkään tarvitse tehdä, mutta on silti syytä pysähtyä pohtimaan: kuinka monta tuntia minä jaksaisin etsiä ystävää, jolle palauttaa kadonneen vihon?