Kirkonpalvelijat eli suntiot kantavat suurta vastuuta maamme kulttuuriperinnöstä, kun he käytännössä vastaavat kirkoissa kirkkotekstiilien säilytyksestä, hoidosta ja käytöstä.
Monissa maaseudun seurakunnissa on erittäin vanhoja ja arvokkaita messukasukoita ja muitakin kirkkotekstiilejä. Vanhimmat säilyneet kirkkotekstiilit Suomessa ovat peräisin 1400-luvulta Naantalin luostarista. Ne ovat nykyisin kansallismuseon kokoelmissa.
Kotimaa Prolta on toivottu juttua, jossa käytännöllisesti ja seikkaperäisesti kerrottaisiin, mitä kaikkea kirkkotekstiilien hoidossa tulee ottaa huomioon.
Saimme puhelimen päähän asiaan syvällisesti perehtyneen museoalan tutkijan Nina Lempan kirkkohallituksesta. Seuraavassa hänen antamiaan vinkkejä sekä tietoja, jotka on poimittu hänen toimittamastaan kirjasta
Arvoesineistön hoito seurakunnassa
. Kirjaa voi lukea netissä tai sen voi tilata pelkkien postikulujen hinnalla kirkkohallituksen julkaisuvarastosta.
1. Väljät säilytystilat ja oikean kokoiset vaatepuut ovat kaiken a ja o
On tärkeää, että arvokkaat kirkkotekstiilit saavat olla säilytyksessä oikeassa koossaan. Erityisesti vanhojen, käsin tehtyjen kirkkotekstiilien osalta on tärkeää, että niitä ei taitella ja että niitä laskostetaan mahdollisimman vähän. Laskoskohdat kannattaa täyttää silkkipaperilla.
Nykyaikaiset kasukat voidaan säilyttää vaatepuulla, mutta henkarin on oltava hartialinjan mukaan sovitettu, riittävän leveä. Vain hyvin harvoin tavallinen takkihenkari sopii messukasukan ripustamiseen. Erityisesti 1950–60 -luvuilla tehdyt messukasukat ovat laajoja ja tarvitsevat kasukkakohtaisesti mitoitetun vaatepuun, joka on pehmustettu.
Messukasukoiden säilytyskaappi ei voi olla samalla siivouskaappi. Imureille, kynttilöille ja muulle tavaralle on oltava joku muu tila, jotta vaatteet eivät likaannu ja pölyynny säilytyskaapissaan. Puuvillaiset pukupussit ovat hyvä lisäsuoja messukasukoille.
Vanhat messukasukat, joissa on metallinauhakoristeita tai metallilangalla ommeltuja kuvioita, ovat yleensä liian painavia säilytettäväksi vaatepuulla ylipäätään. Ne pitää säilyttää vaakatasossa. Kun seurakunta teettää laatikoston vanhoille messukasukoille ja alttariliinoille, pitää ottaa tarkat mitat pisimmästä ja leveimmästä tekstiilistä ja näin varmistaa, että se mahtuu säilytyslaatikkoon suorana.
Laatikon materiaalivalinnoissa on oltava tarkka. Mänty, kuusi ja mahonki ovat suositeltavia materiaaleja. Lehtipuita kuten tammea, ja koivua ei pidä käyttää laatikkomateriaalina. Ne erittävät orgaanisia happoja, jotka ovat tekstiileille vahingollisia. Laatikkoon ei saa ahtaa päällekkäin liikaa tekstiilejä. Viisainta on, jos laatikostossa on paljon matalia, mutta pinta-alaltaan riittävän suuria laatikoita.
2. Mahdollisimman tasainen kosteus ja lämpötila ovat hyväksi
Nykyisin kirkkoja lämmitetään taide-esineiden ja kirkkotekstiilien näkökulmasta liikaa. Optimaalinen lämpötila olisi noin 18–20 astetta.
Ilman suhteellinen kosteus pitäisi myös olla melko tasainen. Suomessa ongelmana on se, että talvisin lämmitysaikaan ilma on liiankin kuivaa ja kesäisin puolestaan suhteellinen kosteus nousee liikaa. Tekstiilien kannalta ihanteellinen ilman suhteellinen kosteus olisi 40–50%.
Mikäli tekstiileissä on metalliosia, pitää nämä tekstiilit pyrkiä säilyttämään erityisen kuivassa tilassa.
3. Auringon valo ja pöly ovat haitallisia
Suora auringonvalo haurastuttaa ja tuhoaa kirkkotekstiilejä. Auringon UV-säteilyn määrää voidaan kirkkosalissa vähentää asentamalla ikkunoihin UV-valoa suodattavat kalvot.
Myös pöly on haitallista, koska se houkuttelee tuhohyönteisiä. Se myös sitoo kosteutta ja voi tämän vuoksi edistää tekstiilin homehtumista tai metallikoristelujen korroosiota.
Ilmansaasteet ja muut ilman epäpuhtaudet vahingoittavat niin ikään tekstiilejä. Jos seurakunnassa on erityisen arvokkaita, vanhoja tekstiilejä ja kirkko sijaitsee keskellä vilkasta liikennettä tai lähellä tehtaita, kannattaa miettiä sisäilman suodattamista.
4. Kirkkotekstiilien puhdistus on tekstiilikonservaattoreiden työtä
Tekstiilit vaativat luonnollisesti aika ajoin puhdistamista. Lika houkuttelee tuholaisia ja tuhoaa kankaan kuiturakennetta.
Punaviinitahrojen poistossa voidaan käyttää ensiapuna suolaa. Suolaa imee kosteutta. Tahrakohtaa voidaan myös varoen huuhdella kivennäisvedellä, jonka jälkeen neste imetään imupaperilla. Tahrakohdan kuivumista kannattaa nopeuttaa kylmällä hiustenkuivaajapuhalluksella, jotta vältyttäisiin rengasmaisilta kosteusvaurioilta.
Pesulaan kirkkotekstiileistä voidaan yleensä lähettää vain kokovalkeat pellavaiset tai puuvillaiset alttariliinat. Mikäli liinassa on koristeluita eikä siitä löydy pesuohjetta, se kannattaa antaa tekstiilikonservaattorin puhdistettavaksi. Samoin kaikki käsin tehdyt, koristellut messukasukat vaativat konservaattorin puhdistuksen.
Tekstiilikonservaattoreita löytyy paikallisista museoista. He ovat yleensä erittäin työllistettyjä ja heidän palvelujaan joutuu toisinaan jonottamaan pitkään. Nykyisin Suomessa on myös useita tekstiilikonservointiyrityksiä. He palvelevat myös seurakuntia. Lisätietoja yrityksistä saa Pohjoismaisen konservaattoriliiton Suomen osaston nettisivuilta.
5. Vihki- ja kasteryijyt imuroitava ainakin kerran vuodessa
Seurakuntien vihki- ja kasteryijyt kannattaa imuroida huolellisesti ainakin kerran vuodessa, esimerkiksi keväisin. Imurointi suoritetaan joko puhtaalla lattialla tai suurikokoisella puhtaalla pöydällä. Ryijyn perusteelliseen imurointiin on varattava aikaa 2-3 tuntia. Imutehon on oltava mahdollisimman pieni. Nukkapinta imuroidaan myötänukkaan yhdensuuntaisin vedoin. Ryijy imuroidaan myös takapuolelta.
Kuvakarusellin kuvat:
Lohjan kirkon vihreä messukasukka. Kuvan on ottanut Matti Karppinen.
Säynätsalon kirkon messukasukka. Suunnittelija Impi Sotavalta 1927. Kuvan ottanut Nina Lempa.
Piispankaapuja Turun Tuomiokirkossa. Heidi Wirilanderin ottama kuva Nina Lempan toimittamasta kirjasta Arvoesineistön hoito seurakunnassa.