Kotimaassa julkaistiin viime viikolla kannanotto, jonka allekirjoittajien joukko oli poikkeuksellisen suuri. Kaikki 254 allekirjoittajaa olivat naisia ja pappeja. Nimet oli kerätty spontaanisti yhden viikonlopun aikana Facebookin suljetussa naispappien ryhmässä. Nimiä olisi saattanut tulla enemmänkin, mutta määräaika tuli vastaan.
Mielipide oli vastaus toimittaja Jussi Rytkösen kolumniin, jossa hän käsitteli kirkon sukupuolittunutta käsitteistöä ja kuvaili eräänlaista kirkon mieskriisiä. Siitäkö allekirjoitusten vyöryssä oli kysymys?
– Kyse ei oikeastaan ollut vain yhdestä kirjoituksesta ja reaktiosta siihen, vaan laajemmasta kysymyksestä ja turhautumisesta, joka on ollut pinnan alla pitkään, sanoo oululainen pappi ja kirkolliskokousedustaja Helena Paalanne, joka oli kannanoton alullepanija ja ensimmäinen allekirjoittaja.
– Naispappeus toteutui jo 30 vuotta sitten, mutta onko nainen vieläkään täysivaltainen keskustelija kirkon ja teologian kentällä? Paalanne kysyy.
Kannanotossa muistutetaan, että marraskuusta lähtien kaikki piispat ovat miehiä, samoin kaikki hiippakuntadekaanit. Tuomiorovasteista kaikki ovat miehiä yhtä lukuun ottamatta. Kirkkohallituksen virastokollegiossa puolet on naisia, mutta yksikään naisista ei ole teologi. Lisäksi kirkkoherroista 83 prosenttia on miehiä.
Kokonaiskuva näyttää johtopaikkojen suhteen varsin perinteiseltä. Mies on kirkon normaali, ainakin mitä tulee teologikoulutusta vaativiin johtotason tehtäviin. Johtopaikoilla olevat teologinaiset ovat vielä poikkeuksia, jotka vain vahvistavat säännön.
Tuomiorovasteista kaikki ovat miehiä yhtä lukuun ottamatta. Kirkkoherroista 83 prosenttia on miehiä.
Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon valinta Helsingin piispaksi tekee piispajoukosta marraskuusta lähtien taas miehisen. Pinnan alla elänyt sukupuolinäkökulma nousi äkkiä laajempaan kirkollisen keskusteluun.
Vaalissa toiseksi tullut sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa sanoi vaalin ratkettua, että kirkossa on harha siitä, että sukupuolella ei ole väliä, vaikka sukupuolen piilomerkitys on valtava.
Vaalissa niin ikään mukana ollut Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka sanoi olevansa surullinen piispakaartin uudesta miessuorasta.
– Nyt on kaikkien hiippakuntien ja aktiivisten ihmisten asia katsoa kuvaa kokonaisuudessaan. Kirkossa omistajuus ja osallisuus kuuluvat kaikille sukupuolille, ja sen pitää myös näkyä, Hintikka totesi Kotimaa24:ssä.
Arkkipiispan vaaliin ilmoittautunut, hiippakuntasihteerinä pitkään työskennellyt tutkija Heli Inkinen sanoi katsovansa kirkkohistorian ja työelämän tutkijana asioita gender-silmälasien eli sosiaalisen sukupuolen silmälasien läpi.
– Sukupuolella on aina merkitystä, myös tässä vaalissa. Piispakunnassa ei ole pian yhtään naista, eikä koko piispainkokouksessa, kun asessorit eivät enää ole osa piispainkokousta. Tämä asetelma ei vastaa kirkon jäsenistön tai työntekijäkunnan kokoonpanoa, Inkinen sanoi Kotimaa24:ssä.
Myös osa miehistä on havahtunut tilanteeseen. Toiset kirkon miehistä puolestaan ajattelevat, että koska kyse on vaaleista, niin pulinat pois. Juuri tämä näkökulma ja asenne saavat naiset näkemään punaista. Miehet eivät ikään kuin hahmota rakenteellista tilannetta, joka vaalikäyttäytymisen taustalla vaikuttaa yksilöiden ratkaisuihin. Miehisyys on tiedostamatta kirkossa suurempi ansio kuin muualla yhteiskunnassa.
Miehisyys on tiedostamatta kirkossa suurempi ansio kuin muualla yhteiskunnassa.
Helena Paalanne sanoo, että on itsekin vasta viime aikoina oivaltanut, mikä on se hahmoton tunne, joka hänellä on ollut naisena kirkossa.
– Kyse on teologisesta johtajuudesta. Miksi vain mies tuntuu kelpaavan siihen rooliin? Mutta miten voi avata keskustelua tästä aiheesta ilman että ”valkoinen heteromies” ei koe itseään uhatuksi. Jos niin käy, aletaan jo kohta puhua miehestä ja hänen ahdingostaan.
– Ei naisilla ole tarvetta kilpailla miesten kanssa uhriutumisesta. Keskustelun onnistumiselle on tärkeää, ettei kukaan koe itseään uhatuksi.
Paalanteen mukaan nainen muuttaa aina jotakin, kun hän tulee teologian kentälle.
– Naispappeuden vastustajat olivat aikanaan oikeassa ja kaukonäköisiä siinä, että he oivalsivat pappisvirassa olevien naisten tuovan jotakin uutta teologiaan. Ainoa muutos ei ollut se, että sukupuoli messukasukan alla vaihtuu.
Tätä uutta ja tuntematonta naispappeuden vastustajat eivät halunneet. Naispapit ovatkin osoittautuneet esimerkiksi asenteiltaan liberaalimmiksi kuin miehet ja he ovat tutkimusten mukaan äänestäneet suhteellisen usein vihreitä.
– Nainen ei jatka pappina olemista samalla tavalla kuin miehet ovat tehneet. Monille miehille piispuus on vieläkin aatelisherran malli ja maailma hierarkkinen. Jumala antaa vallan piispalle, joka antaa sen kirkkoherralle.
Paalanne näkee kirkossa paljon rakenteellisia tekijöitä, joiden vuoksi perinteinen sukupuolimalli on vahvoilla. Samat rakenteet ovat olleet olemassa myös muualla yhteiskunnassa, mutta kirkossa teologia lisää vaikeuskerrointa niiden purkamiseen. Esiin otetaan esimerkiksi raamatunjakeet, joissa korostetaan naisen alisteista asemaa mieheen nähden.
Piispanvaaleja ei voi ajatella paikallisvaaleina, vaan pitäisi ottaa huomioon kirkon kokonaisuus ja huolehtia siitä, että miehiä ja naisia on piispoina.
Kuopion Männistön seurakunnan kirkkoherra, kirkolliskokousedustaja Aulikki Mäkinen tuli Saksassa viettämiensä työvuosien jälkeen Suomeen vuonna 2004. Hän törmäsi kirkossa sellaiseen naisen asemasta käytävään keskusteluun, joka Saksassa oli jo menneisyyttä. Saksan evankelisen kirkon (EKD) piirissä oli luontevaa, että naisia oli kaikilla kirkon johtavilla paikoilla.
– Suomessa tullaan tässä asiassa jäljessä. Keskustelua aiheesta vaikeuttaa se, että meillä ei kirkossa ole oikein vapaan keskustelun perinnettä. Joku on aina oikeassa tai joku uhriutuu, sanoo Mäkinen, joka on 254 allekirjoittajan joukossa.
Mäkinen ehdottaa, että 40/60-periaatteen käyttöä tulisi laajentaa, jolloin sekä naisia että miehiä olisi jommassakummassa suhteessa myös johtavissa tehtävissä. Kirkkohallitus noudattaa tätä periaatetta, mutta se ei toteudu enää työryhmien puheenjohtajia valittaessa.
– Varsinkaan piispanvaaleja ei voi ajatella paikallisvaaleina, vaan pitäisi ottaa huomioon kirkon kokonaisuus ja huolehtia siitä, että miehiä ja naisia on piispoina.
– Tiedän, että paikallisesti tämä ajatus voidaan kokea hankalaksi, mutta asia täytyy voida ottaa puheeksi. Täytyy olla jokin tapa, jolla piispoiksi saadaan sekä naisia että miehiä.
Mäkisen mielestä nyt tarvitaan kiihkotonta keskustelua tasa-arvosta yhdessä ilman vastakkainasettelua.
– Tässä ei ole kyse vain naisasiasta, vaan kirkon yhteisestä asiasta, yhteisestä edusta. Naisten ääni ja ihmisten huoli tasa-arvon toteutumisesta pitää ottaa vakavasti, Mäkinen sanoo.
Kuva: Aarne Ormio / Kirkon kuvapankki. Irja Askolan jäädessä eläkkeelle piispakunnassa on jälleen pelkkiä miehiä. Kuvassa nykyinen piispakunta poistuu Turun tuomiokirkosta kirkolliskokouksen avajaismessun jälkeen toukokuussa 2016.