Eduskunta palautti nykyisen kirkkolain muokkaukset lähtöruutuun. Vastavalittu kirkolliskokous saakin eteensä esityksen kokonaan uudesta kirkkolaista. Tämä on kirkolle mahdollisuus, jota ei ole varaa hukata. Kosmeettiset kielelliset muutokset on syytä unohtaa ja keskittyä todella tarpeellisiin uudistuksiin.
Kirkon talousvaikeuksien syynä pidetään pienenevää jäsenmäärää. Rahapula tuntuu kuitenkin jo nyt, vaikka jäseniä on yhä nelisen miljoonaa. Syy on kirkon liian kallis hallintorakenne, joka on syntynyt menneen vuosisadan todellisuudessa. Se ei vastaa tämän päivän eikä tulevaisuuden tarpeita.
Kirkkolakia uudistettaessa onkin ensisijaista, että seurakuntien lakisääteisiä tehtäviä siirretään yhä enemmän hoidettavaksi yhdessä ja että kirkon neljästä hallinnon tasosta poistetaan kokonaan vähintään yksi: seurakuntayhtymät. Näin voidaan parantaa seurakuntien toimintaedellytyksiä ja säästää selvää rahaa.
Nykytilanteessa vain riittävän suuret, kymmenien tuhansien jäsenten seurakunnat ovat taloudellisesti elinkelpoisia. Tämä ajaa seurakuntaliitoksiin, jotka hävittävät seurakuntien luonnollisen paikallisidentiteetin. Kehityksen suunta on täysin väärä. Päinvastoin seurakuntien pitäisi olla yhä pienempiä, sillä kirkko elää tai kaatuu paikallisissa hengellisissä yhteisöissä.
***
Tämä ei onnistu ilman nykyistä laajempaa taloudellista yhteisvastuuta. Seurakuntayhtymämalli on tähän sekä sopimaton että tarpeeton, sillä kirkossa on jo hiippakunnat. Luontevinta olisikin rakentaa taloudellinen yhteisvastuu hiippakuntien kautta ja purkaa nykyiset seurakuntayhtymät kokonaan.
Tulevaisuudessa hiippakunta voisi kerätä kirkollisveron, vastata taloudesta, kiinteistöistä, rekistereistä, suuresta osasta kalliita lakisääteisiä tehtäviä ja muusta yhteisestä hallinnosta joko itsenäisesti tai yhteistyönä usean hiippakunnan kesken. Hiippakunnalla voisi olla myös useita seurakuntia palvelevia työntekijöitä.
Tällaisten hiippakuntien tulee olla alueellisesti riittävän laajoja, jotta taloudellinen yhteisvastuu mahdollistuu, mutta riittävän suppeita, jotta päätösvalta ei karkaa liian kauas seurakuntien arjesta. Sopiva hiippakuntien määrä olisikin jonkin verran nykyistä suurempi.
Hallinto-organisaatioiden vähenemisen lisäksi malli ratkaisisi myös useita muita kirkon nykyisistä ongelmista. Voidaan esimerkiksi säätää, että hiippakunta päättäisi alueensa seurakuntajaosta itsenäisesti. Seurakuntien lukumäärä voisi olla huomattavasti suurempi, kun seurakuntien nykyisiä välttämättömiä tehtäviä voidaan hoitaa laajemmin yhteisesti.
Kaivattu uudistus olisi myös se, että seurakuntalainen voisi hiippakunnan sisällä valita vapaasti seurakunnan, jonka jäsen hän on. Näin esimerkiksi opiskelemaan tai toisaalle töihin muuttava ei joutuisi vaihtamaan seurakuntaa. Nykymallissa tätä on pidetty ylipäänsä mahdollisena vain seurakuntayhtymän sisällä.
Kirkon tulot, varallisuus ja jäsenmäärä pienenevät vääjäämättä. Kehitys on alueellisesti eriarvoistavaa. Väheneviä varoja on hallintorakenteiden sijaan käytettävä sen turvaamiseen, että kaikkialla Suomessa toimii seurakunta lähellä ihmisiä.
Matti Hernesaho
pastori, Turku
Janne Keränen
pastori, Helsinki
Mielipidekirjoitus on julkaistu 12.6. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Kuva: Olli Seppälä