Professori Kaarlo Arffman esitti Aholansaaren teologipäivillä huolensa siitä, että protestanttiset kirkot häviävät ennen pitkää, koska ne ovat hukanneet keskeisen uskonperintönsä ja ne koetaan tänä aikana vieraiksi. – Lue juttu Arffmanin puheesta täältä
Arffmania on yleensä syytä kuunnella, niin nytkin. Historian kulku saattaa edetä hänen esittämäänsä suuntaan. Itse en kuitenkaan usko siihen.
Arffman perustelee näkemystään muun muassa tilastoilla, jotka osoittavat hänen mielestään kirkkojen kulkevan yhä suurempaa marginalisoitumista kohti. Tällaiseen tulkintaan päädytään, jos kirkkoja tarkastellaan vain eurooppalaisesta perspektiivistä käsin. Kirkkojen tila ja tulevaisuus näyttää toisenlaiselta, jos tarkastelukulma laajenee globaaliksi.
***
Kristinusko elää Euroopan ulkopuolella ennennäkemätöntä nousukautta, minkä seurauksena kirkot kasvavat voimakkaasti Afrikassa ja Aasiassa ja vetävät puoleensa nuoria. Kirkosta eroamisesta on usein tehty lännessä yksioikoisesti se mittari, jonka perusteella ollaan valmiita arvioimaan, milloin viimeinen jäsen jättää kirkon.
Miksi kuitenkin pahiten jäsenkadosta ja teologisista riidoista kärsineestä presbyteerikirkosta on kasvanut elämää uudistava Etelä-Korean pääkirkko, tai miksi jäseniään erityisesti Yhdysvalloissa menettäneestä anglikaanikirkosta (episkopaalinen) on tullut puoleensavetävä yhteiskunnallinen vaikuttaja Etelä-Afrikassa ja Nigeriassa. Hengettömälle luterilaiselle kirkolle on ennakoitu synkkää tulevaisuutta Euroopassa samaan aikaan, kun luterilaiset kirkot täyttyvät ääriään myöten nuorista Etiopiassa ja Tansaniassa.
Länsimaiden ja muun maailman uskonnollinen kehitys näyttäisi kulkevan vastakkaisiin suuntiin. Suuria eroavaisuuksia löytyykin. Kristittyjen nykyiselle suurelle enemmistölle on vieras se länsimainen yhtenäiskulttuuri, jossa kirkko on sulkenut piiriinsä koko kansan ja ollut maan valtajärjestelmän olennainen osa. Aasian ja Afrikan kristityt, poikkeuksena Filippiinit, ovat eläneet vähemmistönä enemmistöuskonnon ja -kulttuurin alla. Kristittynä eläminen on vaatinut rohkeutta.
On selvää, että siellä missä kirkkoon on kuulunut koko kansa, kirkkoonkuulumisen korkeista prosenttiluvuista on tultu alaspäin ja nyt ollaan lähestymässä kirkon normaalitilannetta. Samalla on havahduttu siihen, että kirkon kulttuurinen merkitys on suurempi kuin sen jäsenmäärästä voisi päätellä. Monet maallistuneet eurooppalaiset toivovat islamin vyöryessä Eurooppaan, että kristittyjen ydinjoukko uskoisi heidän puolestaan ja pitäisi kirkkoja elinvoimaisina.
***
Eurooppa ei ole mikään erillinen saareke maailmassa, vaan osa kuohuvaa maailmaa, jossa monet kansojen ja kulttuurien väliset rajat ovat hävinneet tai madaltuneet. Globaali markkinatalous ja ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavat tekijät, ennen muuta ilmastonmuutos, vetävät ihmisiä yhteen.
Globaalissa maailmassa kirkot ovat yhä riippuvaisempia toisistaan. Afrikan ja Aasian kirkot eivät vaikuta vain kaukana syntysijoillaan vaan myös keskellä Eurooppaa. Muuttoliike ja lähetystyö aikaansaavat sen, että varsinkin afrikkalaiset kristityt liittyvät osaksi vanhoihin eurooppalaisiin kirkkoihin tai perustavat omia kirkkojaan.
Euroopan uskonnollista tilannetta ei ole mitään syytä kaunistella, mutta kaiken luopumuksen keskellä on näkyvissä myös monia merkkejä uudistuvasta kirkosta.
Kirjoittaja on dosentti. Hän on käsittelyt aihetta kirjassaan Kirkot historian murrosvaiheissa (Väyläkirjat 2019). – Kirjoitus julkaistu myös Kotimaassa 3.10.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös
Professori Kaarlo Arffman: Euroopan protestanttiset kansankirkot katoava