Paralympialaisten keihäänheiton pronssimitalisti Marjaana Heikkinen oli tiistaina pakahtua ilosta, kun ratakelaaja Toni Piispanen voitti Tokiossa kultaa 200 metrin kisassa ja teki samalla uuden paralympiaennätyksen.
– Olen juuri menossa rutistamaan voittajaa. Täällä on loistava pöhinä päällä ja hyvä toisiamme tsemppaava henki, Marjaana Heikkinen kuvaili tuoreeltaan puhelimitse Tokiosta.
Heikkinen kertoo varttuneempana urheilijana suhtautuvansa urheiluun kuin työhön, ilman paralympiaunelmaa. Siksi toisten unelmien toteutuminen on hänelle kaikkein suurin riemu.
Hän myöntää, että oma sijoitus sunnuntaina pronssille oli aluksi suuri pettymys. Takana on viiden vuoden treeni, josta loppuvaiheessa harjoittelua kaksi kertaa päivässä kuutena päivänä viikossa.
– Lähdin puolustamaan hopeaa, joka minulla oli Rion paralympialaisista. Lämmönsäätelyn kanssa oli kuitenkin suuria ongelmia, kaikki energia meni kehon viilentämiseen. Taistelin, että pystyin edes viemään kisan loppuun. Myös starttilista-arpajaisissa oli huono onni, sain viimeisen paikan, Heikkinen kertaa.
Suorituspaikalta ensimmäiseen haastatteluun mennessään hän kamppaili vammansa hyväksymisen kanssa. Heikkinen vammautui vuonna 2008 niskaleikkauksen komplikaatioiden vuoksi.
– Minulla oli toive, että kroppa kestää ja toimii, mutta niin ei tapahtunut. Mutta senhän takia me olemme paralympialaisissa, että meillä on vammoja ja vaivoja.
Parin hyvin nukutun yön jälkeen Heikkinen on alkanut arvostaa taistelua, jonka hän ja tiimi ovat kolmannen sijan saavuttamiseksi käyneet läpi.
Vammaisurheilun merkitys maailmalla ja Suomessa on Heikkisen mielestä paljon liikuntaa ja kilpaurheilua suurempi.
– Asenteet ovat muuttuneet suvaitsevaisemmiksi ja olemme nykyään tasa-arvoisempia. Kynnys vammaisten kohtaamiseen on madaltunut ja pääsemme osallistumaan yhteiskunnassa laajasti ja tasavertaisina.
Vammaishuippu-urheilija voi Heikkisen mielestä olla esimerkki siitä, että mikään ei ole mahdotonta, jos tarpeeksi haluaa.
– Sairaus tai vammautuminen ei ole kaiken loppu, vaan monelle se on uuden alku.
Marjaana Heikkinen työskenteli ennen vammautumistaan diakonissana.
– Olen peruskörtti yksin armosta. Jumala on turvani. Minun ei tarvitse olla muuta kuin minä. Kelpaan myös hävinneenä, surullisena ja syntisenä. Vaikka kaikki muut hylkäisivät, hän ei. Ja vaikka kuinka pelottaisi, en ole koskaan ypöyksin.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
”Menen rutistamaan Toni Piispasta” – paralympialaisten pronssimitalisti Marjaana Heikkinen iloitsee Suomen kullasta