Valtiotieteiden maisteri Marja Kantanen, 66, tuli kirkon palvelukseen paria kuukautta vaille 39 vuotta sitten yhteiskunnallisten asioiden sihteeriksi. Hän jäi vuoden vaihteessa eläkkeelle Kirkkohallituksen Jumalanpalvelus ja yhteiskunta -yksikön apulaisjohtajan paikalta.
”Seurakuntanuorissa teimme kaiken itse”
Marja Kantanen kasvoi Tuusulassa siirtokarjalaisten asuttamassa Mäyräkorven kylässä. Hän tutustui kirkkoon oudolla tavalla 1960-luvun puolivälissä Keravan seurakuntanuorena.
Oudolla siinä mielessä, että nuoret saivat olla poikkeuksellisen vapaasti kenenkään vahtimatta ja vastata omasta toiminnastaan.
– Se oli huikeaa aikaa, teimme kaiken itse. Pidimme varttikirkkoja, harjoitimme katuevankeliointia, teimme diakoniatempauksia ja ennen kaikkea keskustelimme, Kantanen muistelee.
1960-lopussa politiikka ja uutiset maailmalta tulivat väkisin osaksi seurakuntanuorten tajuntaa.
– Muistan jopa puhuneeni Tsekkoslovakian miehityksestä kirkossa. Elettiin myös Biafra-tietoisuuden aikaa ja muistan, kuinka me nuoret vastustimme Keravan kirkon alttaritaulun hankintaa, sillä ajattelimme että nekin rahat vois käyttää paremmin. Alttaritaulun hankita lykkääntyikin, mutta aikanaan sekin tuli kirkkoon.
Yhteiskunnallisten virtausten lisäksi Keravalla vaikutti kansanlähetysläinen ja herätyskristillinen suuntaus. Näiden aatteiden välissä nuorten kristityn identiteetti kehittyi radanvarren kasvavassa kaupungissa.
– Minulle syntyi käsitys, että seurakuntalaiset tekevät toiminnan, ovat siitä vastuussa ja että heihin luotetaan. Myöhemmin tulin ikävä kyllä huomaamaan, että niin ei ole asia läheskään kaikissa seurakunnissa. Työntekijäkeskeisyys on alati vaivana.
Hyviä ja huonoja kokemuksia luottamustehtävistä
Marja Kantanen lähti opiskelemaan valtiotieteitä. Hänen pääaineensa oli sosiaalipolitiikka ja hänen gradu-tutkielmansa käsitteli rahan käyttöä diakoniatyössä.
Valmistuttuaan Helsingistä Kantanen ehti työskennellä pari vuotta silloisessa Kuopion korkeakoulussa sosiaalipolitiikan lehtorin sijaisena, kunnes näki Kotimassa ilmoituksen, jossa haettiin kirkkoon yhteiskunnallisten kysymysten sihteeriä.
– Tulin valituksi. Sittemmin organisaatio on muuttunut monta kertaa, mutta työtehtäväni ovat pysyneet paljolti samanlaisina. Minulle ovat kuuluneet työelämän kysymykset ja kirkon yhteiskunnallinen työ laajemminkin.
Vuosien varrella Kantanen on myös ollut seurakunnan luottamustoimissa mukana ennen kaikkea Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa. Hänelle on syntynyt siitä sekä hyviä että huonoja kokemuksia.
– Tuntuu, että seurakuntien yhdistämisen myötä katoaa luottamuselimiä ja ryhmiä, joissa maallikoilla on mahdollisuus toimia. Maallikoilta on viety tilaa pois.
Kantanen muistelee myös aikaa, jolloin joka toinen vuosi järjestettiin seurakuntien yhteiskunnallisen työn neuvottelupäiviä. Väkeä tuli eri puolita Suomea ja keskustelut olivat hyviä.
– Sitten yhdistettiin yhteiskunnallinen työ ja diakonia. Vaikka niillä on toki paljon yhteistä, sen seurauksena neuvottelupäiville ei enää tullut ihmisiä. Aktiivisuus katosi, koska organisaatiossa ei ollut enää tilaa.
Kantanen suhtautuu hieman kriittisesti puheisiin ”alhaalta kasvavasta kirkosta”. Ensin niistettiin kasvun mahdollisuus, sitten havahduttiin tapahtuneeseen ja alettiin korostaa sitä, mikä oli hetkeä aikaisemmin siivottu puolivahingossa pois.
Pyhä tarvitsee arkea ja arki pyhää
Kirkkohallitus organisoi työnsä uudelleen 2012. Silloin muodostettiin Jumalapalvelus ja yhteiskunta -niminen yksikkö. Moni ihmetteli, miten messu ja yhteiskunta sopivat samaan toimistoon.
– Aluksi ihmettelin minäkin, mutta tarkemmin ajateltuna kyseessä on hedelmällinen vuorovaikutus. Pyhä tarvitsee arkea ja arki tarvitsee pyhää.
Kantanen kuitenkin myöntää, että käytännössä vuorovaikutus olisi voinut olla aktiivisempaakin. Yhteiskunnallisen työn ihmisten ja jumalanpalvelusihmisten kieli ja maailmat ovat kaukana toisistaan.
– Kuten eläkkeellelähtötilaisuudessani sanoin, aina ei ole selvää miten korporaaliliina ja arkinen leipä mahtuvat samaan lauseeseen.
Niinpä. Sama yksikkö työskentelee sekä ilmastomuutoksen että aamenen paikan parissa.
Uskonnon ääriviivat näkyvät
Marja Kantanen suhtautuu kirkon tulevaisuuteen positiivisesti, vaikka joku toinen voisi lukea ajan merkkejä hyvinkin pessimistisesti.
– Tule aaltoja, jolloin kirkon olemassaolo ja merkitys kyseenalaistetaan. Uskonnon asema tulee kuitenkin tulevaisuudessa taas nousemaan ja uskonnon ääriviivat näkyvät jo. Ateismin ääni on kuulunut pitkään, mutta se on myös nostattanut vastaääniä.
Kantanen uskoo, että uskonnollisuus ei ole katoamassa mihinkään ja osa siitä kanavoituu jatkossakin luterilaiseen kirkkoon.
– Se joskus hymyilyttää, että sana uskonto yritetään saada näyttämään jotenkin kapealta, mutta sana spiritualiteetti avaralta.
Kantasen kokemuksen mukaan kirkon ei tarvitse häivyttää pois omia käsitteitään, kuten kutsumus tai luomakunta, vaan niiden käyttäminen esimerkiksi niissä yhteyksissä, joissa puhutaan vaikkapa työelämän asioista työmarkkinaihmisten kanssa, saattaa heistä tuntua virkistävältä.
Hyvä työ sai kriteerit
Omalta työuraltaan Marja Kantanen haluaa mainita erityiseksi onnistumiseksi hyvän työn kriteereiden tekemisen työryhmässä vuonna 2010. Kriteerien lähtökohta oli luterilaisessa sosiaalietiikassa.
– Vuosien mittaan olen törmännyt eri yhteyksissä luomaamme kriteeristöön ja sitä on käytetty ainakin Englannissa, Saksassa ja Itävallassa. Hyvän työn kriteerit ovat tässä mielessä suomalainen innovaatio.
Kriteerien mukaan hyvä työ tuottaa sellaista, millä on todellista arvoa. Se kunnioittaa jokaista ihmistä Jumalan kuvana ja on myös lähimmäisen palvelemista.
”Hyvä työ antaa mahdollisuuden täyttää kutsumustaan, mutta kunnioittaa sitä, että ihmisellä on myös muita kutsumuksia. Hyvä työ ei kuormita kohtuuttomasti luomakuntaa. Se tarjoaa kunnollisen toimeentulon ja työskentelyolosuhteet”, sanotaan kirkon verkkosivulla.
Elämän kutsu
Marja Kantanen asuu Helsingin syntysijoilla Vanhankaupunginlahden pohjukassa, reippaan kivenheiton päässä kohdasta, missä Vantaanjoki laskee mereen.
– En ole suunnitellut tarkkaan, mitä alan eläkkeellä tehdä. Lukemista jatkan joka tapauksessa. Ja jos ajatuksia syntyy, saatan ryhtyä kirjoittamaan.
– Mutta oleilukin on mukavaa. Odotan, mihin elämä kutsuu.
Kuva: Olli Seppälä.