Kesä on herännyt henkiin humahtaen. Pelloilla pölisee. Hyvinkään Ahdenkallion kylän tiloilla maanviljelijät muokkaavat peltojaan kevätkylvöihin. Linnut laulavat yhtenä visertävänä äänimaisemana.

Äitienpäivän aattona vietämme Hiljaisuuden päivä eläinten kanssa Breytingin tallin pihapiirissä. Vajaan kymmenen hengen joukkomme seurana on ohjaajien lisäksi komea kattaus eläinkuntaa: islanninhevosia, lampaita, kanoja, kukko, kaneja ja kissoja.

Osallistujia alkaa vähitellen saapua paikalle. Tervehditään ja tunnistetaan kasvoja. Tuttujakin löytyy.

Kun kaikki ovat saapuneet, kokoonnumme tilan pihamaalle rukoilemaan, laulamaan virren ja kuulemaan päivän käytännöistä. Tilan emäntä Raija Hänninen kertoo meille eläimistä ja niiden tavoista.

Vapaana olevia kanoja tepsuttelee rohkeasti paikalle kukon vahtiessa tilannetta sivummalta. Kuulemme että yhtä muita nuorempaa kanaa ei hyväksytä laumaan. Se viettää paljon aikaa yksikseen. Kukko kuitenkin huolehtii siitä, että syrjittyä ei nokita.

Aloituksen jälkeen kukin lähtee hakemaan hiljaisuutta omalla tavallaan. Tämä vaihe on aina jännittävä, mutta siinä kokemus helpottaa.

Olen ollut mukana monissa retriiteissä ja hiljaisuuden päivissä ja huomannut, että tässä kannattaa olla rehellinen. Joskus on hyvä olla lähellä muita, joskus taas sivummalla itsensä ja Jumalan kanssa.

Nyt valitsen kuuman päivän takia varjoisan grillikodan. Lueskelen sieltä täältä ekoteologi Pauliina Kainulaisen muutama vuosi sitten ilmestynyttä kirjaa Suuren järven syvä hengitys.

Silmiin osuu kirjasta puhutteleva havainto: Ilman kosketusta eläimiin ja tietoisuutta niiden läsnäolosta lähiympäristössä ihminen on yksinäinen. Tämä kosketus näyttäisi puuttuvan esimerkiksi niiltä ihmisiltä, jotka luonnossa liikkuessaankin pitävät kuulokkeet korvilla ja kännykän kädessä. Ilmiö kauhistuttaa minua.

Otan vähitellen tuntumaa myös tilan hevosiin. Ne ovat levollisina odottamassa aitauksessaan. Meille on kerrottu, että kaikki kolme ovat tottuneita ihmisiin eikä mitään hankaluuksia tule. Menen silti aluksi hiukan sivummalle tarkkailemaan tilannetta.

Laumanjohtajatamma Bertta on saanut hienon yhteyden yhteen päivän osallistujaan. Parivaljakko on pitkään vastakkain. Katsellaan toista silmiin ja luetaan ehkä ajatuksia. Sanoja ei tässä tarvita. Välillä hevonen saa ihmiskäden nuuhkittavaksi.

Näky on kiehtova.

PUOLEN PÄIVÄN jälkeen kello kilkattaa kolme kertaa. On pastori Tuulikki Vuorelan pitämän virikepuheenvuoron aika. Ihmisiä saapuu eri puolilta pihapiiriä. Siirrämme tuolit auringosta varjoon. Toukokuinen päivä alkaa olla jo paahtava.

Vuorela mainitsee, että on kaksi kirjaa, jotka kertovat Jumalasta. Luonnon kirja ja Raamattu. Jälkimmäinen on täynnä luontoa. Entä miten luemme Luonnon kirjaa? Emme ulkoa päin – mehän olemme itse kirjassa sisällä.

On selvää, että luomakunta on ihmisen aiheuttamien erittäin vakavien ongelmien keskellä. Halu ja kyky toimia vastuullisesti sekä mielenrauha voivat syntyä juuri näistä rakkauden kokemuksista, joita saamme eläinten kanssa olemisesta.

Ihmisten outo touhu kiinnostaa myös läheisen lampolan asukkaita. Kolme lammasta astelee viileän katoksen alta katsomaan meitä. Varsinkin yhden lampaan katse on intensiivinen, ilmeisen vaativakin. Se tuntuu vetoavan oman lajinsa ja samalla muidenkin puolesta.

Virikepuheenvuoro päättyy ja alamme vähitellen valmistautua lounaaseen. Nälkä hiukan jo kurniikin. Ulkoilmassa ruokahalu tunnetusti kasvaa.

Ohjaajat ovat valmistaneet meille lounaaksi linssikeittoa ja tuoretta leipää. Asetun syömään aivan hevosaitauksen ääreen. Siitä on kiva seurata hevosten touhuja.

Itsekin siirryn ruokailun jälkeen pienelle levolle grillikotaan. Sen penkki on aika kova ja kapea, mutta kyllä siinä pienet torkut saa. Retriiteissä ja hiljaisuuden päivissä mahdollisuus levätä kunnolla on tärkeää.

Kuva: Jukka Granström

ILTAPÄIVÄKAHVIN JÄLKEEN halukkaat saavat osallistua nurmikolla Soile Keron ohjaamaan hiljaisuuden joogaan. Se on itselleni ensimmäinen kerta ja kokemuksena rentouttava. Kankea noviisikin oppii näemmä vaivatta yksinkertaiset perusliikkeet.

Pian on koittamassa yksi päivän kohokohdista. Kaikki halukkaat ovat päässeet päivän aikana taluttamaan hevosta, ja nyt on minun vuoroni. Kuulen, että Bertta on ollut hieman levoton, mutta Raija-emännän varmassa otteessa tamma seuraa kuuliaisesti aitaukseen.

En saa vielä taluttaa Berttaa, kun ensin sitä hiukan lämmitellään juoksuttamalla. Samalla otetaan valokuviakin.

Viimein pääsen taluttamaan kävelevää hevosta. Ihan hiukan jopa jännittää.

Bertta tottelee yllättävän hyvin, kun kävelen sen vierellä ja vähän edelläkin. Minulle on kerrottu, että en saa vilkuilla hevosta, vaan taluttajan pitää suunnata katse eteenpäin.

Harjoitellaan myös pysähtymistä. Se pitää tehdä napakasti.

Ilahdun, kun huomaan, että Bertta tottelee, eikä lähde luvatta jatkamaan matkaansa. Tuntuu hienolta, että lähes 400 kiloa painava eläin noudattaa ohjettani.

Päätän, että tämä ei missään nimessä jää viimeiseksi kokemukseksi hevosten kanssa. Niissä on selittämätöntä voimaa ja lempeyttä. Kumpuaakohan tuo tunne sitten ihmisen varhaishistoriasta, jolloin yhteys hevoseen syntyi?

TILAN EMÄNTÄ Raija Hänninen on koulutukseltaan psykoterapeutti. Hän on kertonut minulle aiemmin tekevänsä hevosavusteista terapiaa erityisesti lapsille ja nuorille.

– Kyseessä on tavallinen psykoterapia, jossa eläimet ja luonto ovat mukana. Terapiaan tulevan on paljon helpompi asettua tilanteeseen, kun ei tarvitse asettua tuolille vastapäätä terapeutin kanssa.

Hännisen mukaan hevoset ovat hyviä terapiaeläimiä, koska ne eivät jätä ketään kylmäksi. Kun ihminen tapaa hevosen, tunnemaailmassasi tapahtuu jotakin. Näin oman itsen kohtaamiseen avautuu väyliä.

Mutta ei polle heti herätä halua halia ja paijata sitä.

Jopa islanninhevonen on yllättävän iso. Sitä lähestyessään voi kokea epävarmuutta tai pelkoakin.

Hevonen pystyy kuitenkin luomaan turvallisen tilan ympärilleen. Eläin tulee lähelle ja sen lempeys alkaa vähitellen tuntua.

Raija Hännisen mukaan tuolloin autonomisen hermoston kautta ihmisen olo helpottuu. Hevosen läheisyydessä on hyvä hengittää. Voi samalla aistia ison eläimen hengityksen ja sydämen rytmin.

– Hevonen on myös lämmin ja sitä on mukava koskettaa. Kun sitä silittää, niin endorfiinit lähtevät erittymään.

HILJAISUUDEN PÄIVÄN päätteeksi saamme osallistua Tallimessuun. Aika ahtaan tallin seinustalle on rakennettu kaunis alttari. Pieni seurakuntamme sovittautuu käytävälle nostettuihin tuoleihin.

Messu noudattaa tuttua kaavaa, mutta eläinten läsnäolon ansiosta tunnelma on silti erilainen.

Yhtäkkiä alkaa tuntua siltä, että joku katselee. Nostan hieman päätäni ja huomaan, että takaani messun tapahtumia seuraa lempeällä katsellaan islanninhevosista nuorin, Eir. Se heristelee korviaan ikään kuin kuullakseen paremmin Tuulikki-papin saarnan.

Olen jo oppinut, että hevoset tykkäävät haistella ihmisen kättä. Ojennan rauhallisesti oikean käteni, jota hevonen nuolaisee. Tuntuu hyvältä.

Muutkin tallin hevoset hirnahtelevat, ja yksi helpottaa rakkoaan. Kuuluva lorotus ei häiritse. Me ihmisethän olemme tunkeutuneet eläinten kotiin. Parasta on suosiolla sopeutua tallin erilaisiin ääniin.

Vasemmalla puolellakin näkyy liikettä. Kanojahan siellä tepastelee kohti alttaria. Ne ovat vähän etuajassa, ehtoollisen aikahan on vasta myöhemmin.

Jostain takaani kuuluu myös kissan naukunaa. Sekin on palannut retkiltään ihmettelemään maatilan menoa.

Ehtoollinen jaetaan meille penkkeihin. Tekisi mieli antaa isosta leipäkimpaleesta pala Eirille. Jätän sen tekemättä, koska uskon että hevonen saa kyllä leipää myöhemmin.

Messun päättyessä olo on rauhallinen, kuten messun jälkeen usein on. Nyt mukana on lisäksi puhdasta iloa eläinkunnan edustajien aktiivisesta osallistumisesta Luojamme ylistykseen.

Kuva: Jukka Granström

KOTIIN LÄHTIESSÄ on hyvä olo. Tämä päivä on herkistänyt ja valpastanut. Yhteys eläimiin on osa ihmisyyttä ja hengellisyyttäkin.

Me kaikki elämme tätä hetkeä ja kunnioitamme toisiamme. Ihminen on yksi luomakunnan edustaja muiden joukossa.

Meillä on kuitenkin ainoina valta myös tuhota koko maailma. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia vastuullisesti.

Hiljaisuuden päivään osallistunut Sirkku Peltoniemi piti kokonaisuutta onnistuneena. Jo tilalle tullessa kukon tervetulokiekaisu ja kanojen käveleminen vastaan ilahduttivat.

– Olen luontoretriiteissä muutaman kerran käynyt, tässä päivässä eläimet täydensivät kokonaisuutta. Koin levollista ja hyvää vuorovaikutusta ihmisten ja eläinten kesken.

Rentoutuminen nurmella oli hieno kokemus, kun siihen yhtyivät omalla tavallaan hevosetkin.

– Nekin heittäytyivät kaikessa rauhassa makuulle. Ilmapiiri oli rento ja turvallinen.

Seurakuntatyöstä eläköitynyt Peltoniemi toivoo, että seurakunnat ottaisivat eläimiä mukaan nykyistä enemmän myös retriittitoimintaan.

– Miksi ei voitaisi viettää hiljaisuuden ja kohtaamisen päiviä jollakin maatilalla?

Myös Raija Hänninen toivoo, että kirkko käyttäisi entistä enemmän eläimiä toiminnassaan. Ne ovat niin kokonaisvaltainen ja parantava asia.

Hänniselle itselleenkin hevosten ja muiden eläinten kanssa toimiminen on eräänlaista terapiaa. Hän nauttii erityisen paljon siitä, kun on hevostallilla illalla viimeisenä yksin.

– Silloin ei kuulu enää mitään muuta kuin rouskutusta. Se on korvilleni kaikkein parasta musiikkia. On hienoa seurata myös sitä, kun kanat asettuvat yöpuulle orrelleen. Siinä tapahtuu minusta jotakin pyhää.