Kuinka tavallinen kristitty kansanihminen pystyy tajuamaan, uskomaan ja tunnustamaan että kirkko on yksi, vain yksi, että kirkko on, sanokaa mitä sanotte, ihan oikeasti pyhä, että se on välttämättä myös katolinen, saati että se aina on ollut ja on myös nyt apostolinen?

Miten voimme sisäistää että kirkko on yksi kun se Kristuksen syntymästä johdetun ajanlaskumme jo ensimmäisiltä vuosisadoilta esiintyy vaikkapa Egyptissä vainottujen koptien, syyialaisten ja palestiinalaisten sirpalevähemmistöjen seurakuntina, Ukrainassa ja Venäjällä eroon ajautuneiden Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien alaisuudessa? Entä kun sitä ainoana varsinaisena pitää maailman suurin kirkkokunta paavinsa ja piispojensa ja sakramentin sinetillä vihittyjen miespappiensa johdolla? Saati sitten kun uskonpuhdistuksen jälkeen on samalla tai aivan eri tavalla ajattelevia luterilaisia ja anglikaaneja; on kalvinilaisia ja presbyteerejä, edelleen helluntailaisia tai kahdella ihan eri tavalla ekumeniaan — kirkkojen yhteyspyrkimykseen — suhtautuvia metodisteja ja muita mitä niitä on vapaakirkollisia?

Kuinka kirkko voi olla pyhä kun kaikenlaisia inhimillisyyksiä ja puutteita ja vikoja, jopa häpeällisiä tahroja ja hyväksikäyttöjä tulee näkyviin vaikkapa viimeksi espanjankielisen maailman suurimman sanomalehden, El Paísin, etusivun paljastuksissa katolisten pappien ja piispojen touhuissa. Ja miten meidän oma rakas äitikirkkomme voi olla vaikkapa tämän kirjoittajan mielestä pyhä kun tämä samainen Pärssinen on nytkin taas kirjoittanut Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituliin ylen kriittisesti?

Katolisuus uskon kohteena sanotaan tavallisen kansan kielellä suomeksi että yhteinen. Miten niin, kun se maailmalla on jo historiallisesti niin kovin erillinen, jakautuvainen, jopa lahkoutuva, ja nyt näyttää vaikkapa Pohjois-Amerikassa usein itsevarmasti lähes yksityiseltä? Miten niin kaikille yleispätevästi kokonaisuuden mukainen (kreikaksi kat holikee)?

Entä sitten apostolisuus. Jeesuksella oli kaksitoista apostolia, joille hän antoi perinnöksi Jumalan Valtakunnan tulon, peruuttamattoman lain ja ennen kaikkea evankeliumin hyvän sanoman varmistamisen ja levittämisen kasteen ja opetuksen sinetein ja taidoin. Hän antoi avainten vallan rippiin ja tehtävän paimentaa nimenomaan yhtä laumaa. Onko kirkko aina ja kaikkialla viestittänyt ja toiminut samoin? Miten me voimme saada parhaan vakuuden tästä kaikesta?

NYT VASTAAN yksinkertaisesti, niin kuin aluksi kysyinkin: meille evankelis-luterilaisille suomalaisille uskominen kirkkoon ykseyden, pyhyyden, katolisuuden, apostolisuuden mukaisesti kohdistuu omaan seurakuntaan. Se edustaa koko kirkkoa, jopa maailmanlaajuisesti, koska sillä on koko evankeliumi.

Että nämä kokoavat ihmeet voidaan uudistuvasti uskoa ja opetella elämään tavoitteellisesti, meillä tulee olla teologisesti laadukas julistaja ja opettaja, oikean kristinopin tuntija ja vartija tällä paikkakunnalla. Sellainen on ja tulee aina uudelleen olla juuri tämän yhteisöseurakunnan paimen, kirkkoherra. Sitä virkaa ei omista vuorollaan sen ja sen niminen pappishenkilö, vaan tämä seurakuntani.

Omassa seurakunnassani sen luontaisella paikkakunnalla, kotikirkon jumalanpalvelus on uskon kokoamisen ja uskontunnustuksen juhlavan sanomisen paikka. Siitä saadun rakkauden tuhlaamisen paikka on jokaisen arjen työssä erilaisissa maallisissa kutsumuksissa.

Meillä Rymättylässä on katoliselta keskiajalta lähtien aina ollut tällainen seurakunta ja siinä myös tällainen kansainvälisesti kestävä tilanne.

Ilkka Pärssinen

Lue myös:

Lukijoilta: Ristin sanoman hulluudesta

Lukijoilta: Seurakuntien rakennemuutosten tragikomediassa komiikka on nyt voitolla

Lukijoilta: Kuka jää taloon, kun kylä lähtee?