Piispojen tapa lähestyä meitä pappeja pastoraalisella ohjeella on aivan oikea. Eri asia on, mitä mieltä me ohjeen sisällöstä olemme. Otammeko me ohjeista vaarin, niin kuin tietysti pitäisi – missä piispat, siellä kirkko – vai emme ota. Seuraamus ei enää ratkaise.

Sallittaneen joitakin omakohtaisia kohtaamisia ja pohdintoja vuosikymmenten varrelta, ja mitä niistä saattoi oppia.

Nuorena vastavihittynä pappina ajattelin vetää rajat selviksi. Ehdottomasti olin sitä mieltä, että kieltäydyn siunaamasta kirkosta eronnutta vainajaa, mikäli hän ei ollut siitä itse lähiomaisille kertonut. Periaate kesti pari vuotta, kunnes se joutui koetteelle keskusteltaessa vainajan lähiomaisten kanssa. Tunsin kohtaamisessa aivan konkreettisesti, miten periaate suli sisälläni.

Samalla usko omaan uskooni hävisi. Jälkeenpäin tajusin, että niin pastoraalisessa keskustelussa saattaa käydä.

Vuosia myöhemmin kirkosta henkilökohtaisista syistä eronnut tuttuni kuoli. Toimituskeskustelussa omaiset kertoivat isän toivoneen, että siunaamisessa ei veisattaisi yhtään virttä. Niin toimittiin. Rakensin siunauspuheeni Wilhelmi Malmivaaran tutun virren pohjalle. Muistotilaisuudessa yksi omaisista kuiskasi korvaani: sitä virttä isä veisasi usein. Uskon, että jokainen ihminen on perimmältään uskonnollinen.

Käytin kastetoimituksessa kastekynttilänä ortodoksisen kirkon tuohusta merkkinä Kristuksen universaalisesta Kirkosta. Seurakunnasta eronneitten nuorten vanhempien mummo halusi, että lapsi kutenkin kastetaan. Niin tehtiin. Kristuksen Kirkkoon kastettua lasta ei kuitenkaan merkittäisi paikallisseurakuntaan, niin vanhemmat halusivat. Asia harmitti pitkään. Ylevin ajatus on harvoin oikea.

Kirkossa oli alkamassa vihkitoimitus. Tuttu sulhanen oli menossa naimisiin neljännen kerran.

Kaikki toimituksessa tapahtui niin kuin piti. Siitä huolimatta itsessäni jotenkin tuntui, ettei kukaan kirkossa ollut oikein tosissaan. Eihän kirkollinen vihkitoimitus tee avioliittoa kristilliseksi, vaan elettävä elämä sen jälkeen. Ja eikö se juuri ole kirkon asia?

Pitkän pappisurani (55 vuotta) aikana en kertaakaan ole ollut pastoraalisessa mielessä keskustelussa homoseksuaalisten ihmisten kanssa heidän mahdollisesta vihkimisestään taikka siunaamisestaan. Eikä sellaista tule enää tapahtumaankaan. Luulen kuitenkin nyt tietäväni, miten siinä toimisin.

Uskon, että yhteiskuntamme alkaa olla kypsä näkemään avioliittoon vihkiminen kaikkia siihen aikovia koskettavana maallisena asiana. Sekä vihittyjen puolisoitten mahdollinen siunaaminen kirkossa, häissä, kotona tai heti pyyntöpaikalla. Jumalan siunaus ei ole paikkaan sidottu.

Luterilaiselle kirkolle vihkioikeudesta luopuminen on yhtä radikaalia kuin – muutettavat muuttaen – katoliselle kirkolle munkki Martin ja nunna Katariinan naimisiin meno aikanaan. Avioliitto ei ole sakramentti. Se on elettäväksi tarkoitettu. Siksi ja juuri siksi, se on kirkon asia.

Raimo Vuoristo, eläkerovasti (82 vuotta), kansanedustaja 1987–1995