Sota ei ala silloin, kun ensimmäiset laukaukset ammutaan. Sota alkaa paljon aikaisemmin: siinä hetkessä, kun ihmiset alkavat hiljaa valmistautua lähtemään. Kun vesi ei enää riitä kaikille, kun markkinoiden äänet muuttuvat levottomiksi, kun talojen ovet sulkeutuvat aikaisemmin kuin ennen. Kun yhteisö, joka on elänyt yhdessä sukupolvien ajan, alkaa varautua siihen, että jonain päivänä täytyy jättää kaikki.
Itä-Afrikassa tämä hetki on jo käsillä. Etiopian, Somalian ja Eritrean rajaseuduilla ihmiset liikkuvat kohti uusia alueita. Ei siksi, että he eivät rakastaisi kotiaan, vaan siksi että elämä on käynyt raskaammaksi kuin jääminen. Tigrayn sodan jäljet eivät ole poistuneet, vaan ne ovat siirtyneet rajan yli kyliin, joiden nimiä me emme Suomessa tunne. Sota ei ole poissa, se on vain hiljaisempi.
TÄSSÄ HJILJAISUUDESSA tapahtuu jotakin, mistä me emme useinkaan puhu: kun kylä lähtee, kaikki eivät voi lähteä. On ihmisiä, joita maa ei kanna eteenpäin. Heitä, jotka tarvitsevat toisen käden tuekseen. Heitä, joiden liikkuminen on hidasta, joiden hengitys on raskaampaa, joiden keho ei ole rakennettu pakoon.
Vammaiset ihmiset ovat usein niitä, jotka jäävät. Ei siksi, että heitä ei rakastettaisi, vaan siksi, että tie pois on liian raskas. Monelle perheelle päätös on painavampi kuin kukaan meistä täällä pohjoisessa haluaisi uskoa: Kuka otetaan mukaan, kun aikaa on vähän ja matka on pitkä?
Se on kysymys, joka repii ihmisarvon auki.
Kun yhteisö joutuu valitsemaan, kenet se kantaa mukanaan, silloin mitataan yhteisön sydän. Ei aseiden määrällä, ei poliittisilla päätöksillä, vaan sillä kuka saa olla osa “meitä”.
Olisi helppoa ajatella, että tämä on vain kaukainen tragedia. Että se ei koske meitä, jotka elämme vakaassa maassa, jossa talot eivät syty yön pimeydessä eikä tie kohti turvaa kulje halki autiomaan.
Mutta kysymys on sama joka puolella maailmaa: Kenen elämä lasketaan mukaan?
JOKAINEN MEISTÄ kuuluu jollakin tavalla jonkun toisen kannateltavaksi. Lapsi tarvitsee aikuisen, vanhus tarvitsee läheisyyttä, vammainen ihminen tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka eivät jätä. Yhteisö ei ole vahva silloin, kun sen nopeimmat voivat juosta. Yhteisö on vahva silloin, kun se pysähtyy niin, että hitaimmatkin ehtivät mukaan.
Kun olen tavannut perheitä Itä-Afrikassa, olen kuullut lauseen, joka jää sydämeen: “Me lähdimme yöllä, kun taivas punertui. Mutta veljemme jäi. Me emme pystyneet kantamaan häntä. Meidän oli pakko mennä.”
Se on lause, jossa koko maailman kipu on tiivistetty.
Suomessa me emme elä sotaa, mutta me elämme samoja moraalisia valintoja. Ne näkyvät siinä, miten rakennamme esteettömiä tiloja. Siinä, miten puhumme hoivasta, työkyvystä, tarpeellisuudesta. Siinä, kenet määrittelemme rasitteeksi ja kenet arvokkaaksi.
Yhteiskunnan todellinen moraali ei paljastu juhlapuheissa. Se näkyy siinä, ketä varten ovet avataan ja kenet jätetään kylmään käytävään odottamaan.
Jos haluamme olla yhteisö, joka ei toista historian synkimpiä valintoja, meidän on opittava katsomaan ihmistä, jonka maailma usein ohittaa.
Sillä jokainen meistä voi jonain päivänä olla se, joka ei jaksa nousta nopeasti. Se, jonka askeleet hidastuvat. Se, jonka hengitys ei kanna matkaa loppuun saakka.
Meidän ei tarvitse olla täydellisiä. Meidän täytyy vain päättää, ettemme jätä.
Se on rauhan alku.
Lassi Murto
Lue myös:
Lukijoilta: Palvovatko tosiuskovaiset Paavalia?
Ilmoita asiavirheestä