Kotimaa-lehden kirkollisten kesätapahtumien uutisoinnissa erääksi keskeiseksi kirkolliseksi erimielisyyden aiheeksi näyttäytyy edelleen kysymys naispappeudesta.

Lestadiolaisen liikkeen, Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen ja Kansanlähetyksen julkilausumissa ja kannanotoissa oli edelleen luettavissa kielteinen suhtautuminen naispappeuteen, vaikka sen virallisesta hyväksymisestä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on kulunut neljäkymmentä vuotta.

Historiallisessa katsannossa kysymys asettuu vuosikymmenten jatkumoon ihmisen seksuaalisuutta koskevissa kysymyksissä.

Sotien traumaattisiin kokemuksiin liittyivät runsaat avioerot ja kysymys eronneiden kirkollisesta vihkimisestä. Syntyvyyden säännöstely, viime vuosikymmenten keskustelu homoseksuaalisuudesta ja uusimpana keskustelu samaa sukupuolta olevien henkilöiden kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä – kaikissa on tavalla tai toisella kysymys ihmisen seksuaalisuudesta.

Seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset ovat puhuttaneet kirkossa huomattavan paljon, usein monologissävytteisenä väittelynä. Vähemmän tilaa on saanut sielunhoidollis-terapeuttinen vuoropuhelu.

Kun kirkon papistossa naispappien osuus lähestyy tänä päivänä enemmistöasemaa, tilanne näyttäytyy vaikeasti perusteltavissa olevalta, absurdilta, pienen vähemmistön ristiriitoja aiheuttavalta kirkolliselta mainehaitalta.

Kun yliopistoissa opiskelevista enemmistö eri tiedekunnissa on naisia ja kun yhteiskunnassa noudatetaan lakisääteistä käytäntöä sukupuolikiintiöistä, näyttäytyy kirkollinen ikuisuuskeskustelu naispappeudesta entistä oudommalta.

PSYKOTERAPEUTTINA OMA johtopäätökseni on, että tiedostamaton, ihmiskunnan historian ikäinen, juutalais-kristillinen psyykkinen perimä, naisen alempiarvoisuus-olettama on edelleen voimakkaasti vaikuttamassa naisen yhteiskunnallisen ja erityisesti kirkollisen aseman määrittelyssä. Kysymys ei ole keskeisestä uskonnollisesta opinkappaleesta eikä teologiasta. Kysymys on psykologiasta. Joissakin yhteyksissä keskustelu näyttäytyy anakronistisena toistona.

Naisen kyky synnyttää uutta elämää, hänen miehisen kontrollin ulottumattomissa oleva hedelmöittymisen mahdollisuutensa, aiheutti jo juutalaisuuden kantaisässä Aabrahamissa epäilyn ja kontrollin tarpeen poikansa Iisakin isyyteen liittyen.

Ihmiskunnan historiassa naisen seksuaalisuus on vaatinut ympärilleen tarkasti säädellyn normiston. Synnyttäneen naisen puhdistautumisrituaalit, esikoispojan uhraamisvaatimukset hänen syntyperänsä epäilyn tiedostamattomana seurauksena, kristinuskon myöhäsyntyiset neitsyysdogmit näennäisessä naisen arvostavuudessaan ovat vuosituhanten ajan peittäneet naisen aseman reaalitodellisuuden.

Naiseuteen liitetyt haasteet uskonnollisine rituaaleineen jatkuvat edelleen erilaisine naista koskevine uskonnollisine rajoitteineen. Islamilaisuudessa naisen pukeutumisnormit kasvojen ja nilkkojen peittämisineen, aikuisen miehen avio-oikeus alaikäiseen tyttöön ovat nykyisessä kristinuskossa vieraita elementtejä, toisin kuin vielä Jeesuksen vanhempien kohdalla.

Uudessa suomalaisessa tutkimuksessa ilmi tullut nuorten miesten hyväksyvä suhtautuminen parisuhdeväkivaltaan on esimerkki samasta, ikiaikaisesta naisen asemaa koskevasta, psykohistoriallisesta ilmentymästä.

Kristillisten kirkkojen merkittävyys maailman yhteisössä edellyttäisi lisääntyvää tietoisuutta uskontojen psykodynaamisista juurista, niiden sanoittamista ja niistä irti pääsemistä. Parhaimmillaan se johtaisi avarampaan todellisuuden kohtaamiseen, kiistanalaisen uskonnollisuuden neutraloitumiseen, metsän näkemiseen puilta.

Markku Nieminen,

sairaalapastori (el), psykoterapeutti