Jos olen sairas, liikuntakyvytön tai minulla on vaikeuksia päästä sunnuntain jumalanpalvelukseen, avaan netin. Selaan sieltä pyhän videoitavia kirkonmenoja. Haluan tällöin paitsi kuunnella Jumalan sanaa, myös kokea kristittyjen yhteyden, ikään kuin istuisin itse mukana kirkossa.
Mutta mitä saankaan kokea? Messuista on tullut salaisia! Kameran kuvauspaikka on jossain ylhäällä parvella. Kirkon seiniä, kaukana olevaa alttaria ja etummaisia tyhjiä penkkejä kuvataan. Pitkään keskitytään kuvaamaan myös kanttorin soittoa hänen selkänsä takaa tai hänen yksinlauluaan.
Näyttää siltä kuin messu olisi järjestetty tyhjässä kirkossa. Tosin pappi uskalletaan kuvata lähietäisyydeltä puhuessaan. Virsien numerotaulua ei myöskään näytetä kuin joskus ohimennen. En siis saa osallistua virrenveisuuseen.
Ehtoolliset ne vasta salaisia ovatkin. Harvassa kirkossa uskalletaan kaukaa takaapäin näyttää, että kirkossa on ihmisiä. Yhdessä turkulaisessa kirkossa kuvaruutuun tulee lappu, jossa lukee: kirkossa vietetään ehtoollista.
VEDOTAAN ANONYMITEETTIIN. Onko kirkkoon tuleminen meidän kristityssä maassamme muuttunut salattavaksi? Kuka on tällaista päättänyt? Kuinka paljon on kyse kuvaajasta, siitä onko hän itse kirkossakävijä?
Poikkeuksia onneksi joskus on. Messuun osallistuvia uskalletaan kuvata, ainakin takaapäin. Samoin jossain laitetaan virsien sanat kuvaruutuun.
Mutta useimmiten tulen surulliseksi näiden messujen katselusta. Satunnainen katsoja saattaa luulla, että kirkkomme ovat tyhjiä ja siis tarpeettomia. Olemmeko unohtaneet lähetyskäskyn?
Helena Metso-Rajalin, Turku