Kovin moni ei välttämättä ymmärrä, miten merkittävä tapahtuma Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherranvaalin saama mediahuomio on. Kirkon hallintoa näet pidetään sisäpiirissä yleensä yhtä mielenkiintoisena kuin mitä on maalin kuivumisen tarkastelu. Tämä onkin yksi keskeisiä syitä, miksi päätös hakea kirkkoherran tehtäviä jää monelta pöydälle.

Mitä itse vaaliin ja sen ympärillä olevaan keskusteluun tulee, on syytä ymmärtää kyseessä olevan intressiristiriita. Seurakuntaneuvostolla ja äänensä antavalla seurakuntalaisella on näet aivan eri agenda valintaa tehdessä – ristiriita, joka ei voisi olla syvempi kuin nimenomaan tässä vaalissa.

Tulkaa kaikki -liike on 2000-luvun merkittävimpiä kirkollisen vallan käyttäjiä. Liike on organisoitunut tehokkaasti, mikä onkin menestyksen ehdoton minimi. Liikkeen suuri agenda on muuttaa kirkko kansankirkosta kansalaisyhteiskunnan kirkoksi. Liikkeellä on suvereeni ote Helsingin seurakuntayhtymän hallinnosta ja seurakunnista.

Aktiiviseurakuntalaiset ovat hajanainen joukko. He ovat yleensä henkilöitä, joita tässä tarkemmin määrittelemätön ”usko” kiinnostaa enemmän kuin kirkon julkisuuskuva tai nopea reagoiminen maailman alati kiihtyvään kaaokseen.

Arvelen asiaa tuntemattomalle jäävän uutisoinnista kuvan, jossa tehtävään valittuja luottamushenkilöitä estettäisiin tekemästä heille erityisesti kuuluvaa tehtävää. Näin ei ole. Seurakuntaneuvosto ei ole hallinto- ja henkilöstöammattilaisten muodostama kollegio. Heillä ei ole sen erityisempää ammattitaitoa kirkkoherran valinnassa kuin riviseurakuntalaisellakaan, mikä vaikutelma monessa kirjoituksessa on varmasti syntynyt. Kummallakin, niin äänioikeutetulla kuin valtuutetullakin on kylläkin intressejä. Näistä tulisi keskustella pikemminkin kuin vaalitavasta.

Olen hakenut useita kirkkoherran virkoja, vakinaisen jäädessä odottamaan aikaansa. Mitä useasti mainittuihin psykologisiin testeihin tulee, en ole tunnistanut persoonaani näiden kaikista tuloksista. Asiaa kysyttäessä minulle on aina vakuutettu, ettei näiden painoarvo ole kuin korkeintaan lisänä päätöksessä.

Demokratiaa juhlitaan, kun oma viiteryhmä menestyy – kirkollista vaikuttamista on useasti korostettu nimenomaan seurakuntalaisten äänen paikkana. Tiedämme kirkollisten vaalien prosenttien olevan hyvin matalat, mistä syystä neuvostojen kokoonpanot ovat vinoutuneet.

Sana ”demokratia” taitaa lopulta olla pelottavaa demokraattisesti valituille luottamushenkilöille, näin voisi asian saamasta mielipahasta päätellä. Vai onko vaara, että väärä henkilö valitaan kansan äänellä? Valta korruptoi, kirkollisen ollessa sen puisevinta lajia.

Henrik Wikström, vt kirkkoherra, rovasti. Virkavapaalla Helsingin tuomiokirkkoseurakunnasta.