Mika Viljasen tie lestadiolaispojasta ja luterilaisesta papista katolisen kirkon jäseneksi on ollut elämänmakuinen.
Se, että vanhoillislestadiolaisessa perheessä varttunut papin poika päätyi opiskelemaan papiksi, oli lähes itsestäänselvyys. Hän viihtyi pienestä saakka jumalanpalveluksissa ja seuroissa, rakasti kirkkomusiikkia ja valitsi koulun ainekirjoitustunneilla usein uskontoa sivuavan aiheen.
Kuusikymmentäluvun pyörteissä perhe potkittiin ulos herätysliikkeestä. Kun Viljanen palasi armeijasta, kukaan ystävä ei enää tervehtinyt kadulla. Koulukaverit sentään jäivät. Hän halusi tuolloin tutustua kristinuskoon uudesta näkökulmasta ja hakeutui mukaan Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton toimintaan.
– Aavistukseni siitä, ettei lestadiolaisuus ole ainoa kristillisen elämän muoto, sai vahvistuksen. Tutustuin vähitellen syvällisesti myös ekumeniaan, Viljanen muistelee.
Katolisen piispa kehotti Viljasta olemaan hyvä luterilainen pappi
Viljanen tunsi vahvaa vetoa ortodoksisuuteen ja katolisuuteen jo opiskeluaikoina. Gradunsa hän teki katolisen kirkon jumalanpalvelusuudistuksesta. Hän kävi vielä opintojensa loppuvaiheessa kysymässä katoliselta piispalta, olisiko katolisella kirkolla tarjota mitään työtä perheelliselle teologille.
Piispa kehotti Viljasta olemaan hyvä pappi luterilaisessa kirkossa. Tämä on hänen mukaansa aika erikoista, koska katolinen kirkko ei periaatteessa tunnusta luterilaista pappeutta.
– Pappisvihkimyksen päivänäni vuonna 1967 soitin dominikaani-isille ja pyysin heitä muistamaan minua rukouksissaan.
”En kiellä taustaani”
Mika Viljanen teki lopulta täyden uran luterilaisen kirkon pappina. Eläkkeelle jäätyään hän alkoi pohtia, mikä on se paikka, jossa hän haluaa käydä eläkeläisenä rukoilemassa. Luterilaiset seurakunnat eivät kolahtaneet.
Viljanen liittyi ensin ortodoksiseen kirkkoon, jossa on hänen mukaansa fantastinen jumalanpalveluselämä. Kirkkoslaavilla toimitetut liturgiat kuitenkin turhauttivat. Hän tunsi olevansa uskoton nuoruutensa näylle ja kääntyi katolisen kirkon puoleen.
Toukokuussa tulee 10 vuotta siitä, kun Viljanen liitettiin katoliseen kirkkoon, eikä hän ole päätöstään katunut. Hän pitää itseään edelleen pappina, vaikka joutui toki palauttamaan pappiskirjansa tuomiokapituliin.
– Kirjani otti vastaan vahtimestari. Tuntui pahalta, että piispa ei ottanut minuun mitään yhteyttä. Mielessäni oli kysymys: tämänkö arvoista työni oli?
Mika Viljanen on sinut hengellisen tarinansa kanssa.
– En kiellä taustaani. Lestadiolaisuus ja luterilaisuus ovat olleet kuin välttämättömiä taimilaatikoita uskoni kasvussa. Niiden kautta olen löytänyt paikkani katolisesta kirkosta. Pappeus ei katoa minusta kuten ei luterilaisittain toimitettu kastekaan.
Kuva: Rami Marjamäki
Lue myös:
Harva jättää jäähyväiset papinpuvulle – syynä usein toiseen kirkkokuntaan liittyminen