Helsingin Sanomat (26.1.) toi esiin tapauksen, jossa vanhoillislestadiolainen poliisi oli saatu selvittelemään liikkeen sisäistä asiaa liikkeen johdon pyynnöstä. Nyt pohditaan, menivätkö poliisin ja yksityishenkilön rooli sekaisin. Asia on valtakunnansyyttäjänvirastossa, joka arvioi aloitetaanko poliisin toiminnasta esitutkinta.
Tapaus nostaa esiin paljon itseään laajempia kysymyksiä. Miten paljon vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä hyödynnetään liikkeen jäsenten välisiä sisäisiä suhteita? Onko siinä sinänsä mitään väärää, kaikkihan niin tekevät? Voiko kuitenkin joskus käydä niin, että liikutaan ammattietiikan tai kenties joskus jopa laillisuuden rajoilla?
Kotimaan Pron haastattelemat lestadiolaisuustutkijat painottavat, että asioista ei oikeastaan ole suoranaista tutkittua tietoa eivätkä tällaiset kysymykset liity vain vanhoillislestadiolaisuuteen. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuden verkottuneisuuden tutkimukselle olisi kuitenkin suuri tarve. Ylipäänsä erilaisten yhteisöjen ja viranomaisten pelisääntöihin liittyviä ongelmakohtia pitäisi käsitellä nykyistä avoimemmin.
Johanna Hurtig on tutkinut vanhoillislestadiolaisuuden piirissä tapahtuneita lasten hyväksikäyttötapauksia. Hänelle lestadiolaispoliisin tapaus, vaikka se on vielä selvittämättä, tuo mieleen kysymyksen yhteiskunnan vastuusta.
– Eivät nämä ole enää yhteisön sisäisiä asioita. Yhteiskunnan pitää auttaa yhteisöä, ettei synny tällaisia eettisiä ristiriitoja, hän sanoo vakavana.
– Tästä aukeaa isoja kysymyksiä. Miten yhteisön johto käyttää jäsentensä erilaista ammatillisuutta, missä se voi sitä käyttää, milloin käytetään oikein, missä sitä voi käyttää väärin niin, että rikotaan ammattieettisiä sääntöjä esimerkiksi. Sellaisen keskustelunhan tämä tuo.
– Yhteisön hengellinen valta on suurta. Jos siihen yhdistetään mahdollisuus viranomaisrekistereihin, asiantuntijamäärittelyihin tai johonkin muuhun ja yhteisösidoksia hyödynnetään, ei tulla normaaleja reittejä, Hurtig spekuloi poliisin tapauksella.
Tarvitaan keskustelua, eikä vain lestadiolaisten asioista
Onko hänen tiedossaan sitten, että vanhoillislestadiolaisuuden sisäisiä asioita hoidettaisiin yhteisöön kuuluvien poliisien kanssa?
– Erilaisia huhuja ja kommentteja olen kuullut, mutta en osaa sanoa, onko tällainen tavallista. Yhteisösuhteita varmaan on tyyliin minun kaveri on poliisi ja voin kysyä neuvoa. Mikä on sitten yleisen neuvon kysymistä ja mikä tehtäväksi antamista?
Johanna Hurtig kertoo, että hänen vanhoillislestadiolaisia hyväksikäyttötapauksia käsitelleessä tutkimuksessa tuli ilmi joitakin pettymyksiä liikkeeseen kuuluviin lääkäreihin ja psykologeihin.
– Heistä oli niin positiivisia kuin negatiivisia kokemuksia. Negatiivisissa kokemuksissa uhria on ohjattu olemaan hiljaa ja antamaan anteeksi – varsinkin tapauksissa, jotka ovat ajallisesti kauempana.
Hurtig kertoo myös esimerkin, miten liikkeen lääkäriä voidaan käyttää vääriin. Hänen mukaansa jossakin kiistatilanteessa voidaan hakea lääkärin mielipide ikään kuin diagnoosiksi, jota käytetään lausuntona epäedulliseen asemaan jääneen henkilön haitaksi.
– Tiedän tällaisia tapauksia, mutta ei tämä tavallista ole. Kyllähän lääkärit ammattietiikkansa tuntevat, mutta varmaan poikkeustilanteessa raja hämärtyy, jos voidaan osoittaa, että yhteisön etu on vaarassa. Nämä ovat poikkeustilanteita, mutta eivät oikeutettuja.
Samalla Hurtig muistuttaa, että hänen vanhoillislestadiolaisuudesta esille nostamat mielipiteet liittyvät yhtä lailla myös muihin tiiviisiin yhteisöihin. Leimata ja yleistää ei pidä.
– Tarvitaan keskustelua, eikä vain lestadiolaisten asioista.
Kyse yksilön ja yhteisön välisestä rajankäynnistä
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä tiivisti olevat ovat hyvin lojaaleja uskonyhteisölleen, tai ainakin ulkopuoliselle syntyy helposti tällainen kuva. Kun luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa äänestettiin rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden puolesta, vanhoillislestadiolaiset kirkolliskokousedustajat kannattivat tätä äänestyksessä.
Myöhemmin ilmeni, että uskonyhteisössä äänestyskäyttäytyminen herätti liikkeessä niin sanottua hämmennystä. Ainakin osa äänestäjistä pyysi anteeksi toimintaansa. Näin teki myös entinen kansanedustaja Johannes Leppänen omassa paikallisessa rauhanyhdistyksessään. Tuolloin Leppänen kertoi Kotimaa24:lle, että hän on ennenkin pyytänyt anteeksi esimerkiksi kansanedustajana toimiessaan, jos hän on kokenut päättäneensä väärin jossakin asiassa.
Hurtig kuvaa kirkolliskokousäänestystä seuraavasti: Oli ikään kuin kirkkopoliittinen areena, jossa oli vanhoillislestadiolaisten kesken arvioitu ja päätetty, että äänestetään rukouksen puolesta. Kun päätös tuli tämän jälkeen arvioitavaksi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, yhteisö ei hyväksynytkään valittua kirkkopoliittista strategiaa. Kollektiivi eli yhteisö vierasti sitä ja paheksui. Vaadittiin tasapainon palautusta eli anteeksipyyntöä, jolla kirkolliskokousedustajat myöntävät tehneensä väärin, koska he tekivät yhteisön mielestä väärin. Samalla anteeksipyytäneet tulevat hyväksyneeksi sen, että toiminnan arvioi viimesijaisesti yhteisö.
– Lapset joutuvat varmaan tuollaisiin tilanteisiin usein, jossa ei ole tilaa omalla harkinnalle tai perusteille. Mutta eivät edustajat kaikki ole pyytäneet anteeksi, vaan osa seisoi päätöksensä takana. Tämä on vähän purkamaton tilanne, ja sen takana oleva kysymys on iso. Kyse ei olekaan vain rukouksesta kirkossa vaan yksilön moraalista yhteisössä ja sen oikeutuksesta.
– Tämä sama kysymys tulee nyt jollain lailla esille uudessa muodossa näissä viranomaissuhteissa ja tässä poliisin tapauksessa. On kyse ammattietiikasta, ammattieettisestä koodistosta ja toisaalta uskollisuudesta sille, kun yhteisö pyytää apua. Ei pidä katsoa vain poliisin toimintaa, vaan organisaatiota, joka tällaista tilaa.
Näetkö ylipäänsä mahdollisena, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen johto olisi joissain tapauksissa koettanut vaikuttaa poliisitutkintoihin pitämällä yhteyttä poliiseihin, olivatpa he vanhoillislestadiolaisia tai eivät?
– Sitä voi spekuloida, mutta siihen en ota kantaa. Tarvittaisiin selvää näyttöä, siihen eivät oletukset riitä, Hurtig muistuttaa.
Syksyllä spekuloitiin vanhoillislestadiolaisten ja KRP:n välisestä tiedotussopimuksesta, joka kiistettiin.
Hurtigin mukaan vanhoillislestadiolaisissa kansanopistoissa järjestetään myös tapaamisia eri ammattiryhmien kesken, esimerkiksi poliisien. Voisiko näissä esimerkiksi poliisien kesken vaihtaa tietoa?
– En haluaisi, että sellainen nähdään vääräksi. Voi siinä myös olla kyse siitä, että halutaan yhdessä pohtia oman liikkeen ammattilaisten kanssa eettisiä kysymyksiä, se voi olla tosi hyvä.
Hengellinen perusta luo eväät esivallan kunnioittamiselle
Vanhoillislestadiolaisia hoitokokouksia Lapin yliopistossa tutkinut Aini Linjakumpu ei yllättynyt Helsingin Sanomien poliisi-uutisesta. Silti hänellä ei ole kuin huhuja, muttei tietoja vastaavista tapauksista. Poliisi-uutinen aktivoi hänessäkin kysymyksen siitä, miten yhteisön sisällä olevia viranomaisyhteisöjä tai asiantuntijoita käytetään hyväksi yhteisön toiminnassa.
– Niihin liittyy mahdollisuus, että tietoa tai valtaa käytetään väärin yhteisön omien tarkoitusperien hyväksi.
Törmäsikö hän sitten hoitokokous-tutkimuksessaan tällaiseen?
– Olen törmännyt käytäntöihin, jotka voidaan tulkita arveluttaviksi.
Onko joissakin tapauksissa niin, että lojaliteetti eli uskollisuus uskonyhteisöä kohtaan voisi polkea jalkoihinsa ammattietiikkaa tai jopa lakia?
– Tietyssä tilanteessa asiat voivat mennä siihen pisteeseen, että lojaliteetti on yhteisölle suurempi, mutta se ei ole yleissääntö. Ihmiset ovat erilaisia, ja myös tilanteet määrittävät sitä, mitä tapahtuu jonkun tietyn asian suhteen.
Kuinka paljon SRK käyttää erilaista viranomaisvaltaa välillisesti vaikuttaessaan liikkeen asioihin?
– Siitä ei ole olemassa täsmällistä tietoa.
Käytetäänkö sitä ylipäänsä?
– Se ei ole tuntematon asia.
Missä yhteydessä?
– Yksityiskohtiin menemisen sijasta pitäisi herättää yleisempää pohdintaa siitä, miten tiukat suljetut liikkeet toimivat – eivätkä ainoastaan uskonnolliset liikkeen, joilla on hyvin vahva yhteisöllinen identiteetti, normit ja käytänteet. Millä ehdoilla ne voivat toimia, mikä on tietyn liikkeen itsemääräämisoikeuden ja yhteiskunnan lakien välinen suhde?
Vanhoillislestadiolaisia on totuttu pitämään erittäin lainkuuliaisena ja yhteiskunnalle lojaalina porukkana. Heihin yhdistetään myös laajasti rehellisyys.
– Yleisesti ottaen lestadiolaiset ovat lainkuuliaisia, hengellinen perusta antaa selkeät eväät esivallan kunnioittamiselle. Mutta samanaikaisesti tiivis yhteisöllisyys voi antaa tilan toimia vastoin yhteiskunnan normia ja lakeja vastaan. Joissakin tilanteissa voi syntyä selvä jännite yhteisöllisen hyvän ja yhteiskunnan lakien välillä, Linjakumpu pohtii.
Kyky erottaa oikea ja väärä
Linjakumpu arvioi, että yhteisön jäsenillä on kykyä hahmottaa mikä on oikein ja väärin. Linjakummun mukaan normaaliksi ja hyväksyttäväksi hengellisyydeksi tuskin laskettaisiin esimerkiksi sellaista, jos liikkeen johto pyytäisi rekisterisalaisuuden takana olevia asioita selvitettäväksi liikkeeseen kuuluvan poliisin toimesta.
– Siinä mielessä uskon yhteisön sisäiseen kykyyn ja ymmärrykseen näitten asioitten arvioinnissa. Toisaalta monelle saattaa olla vaikea tunnustaa, että oltaisiin tehty mitään tarkoituksellisesti väärää. Varmaan on monenlaisia suhtautumistapoja, Linjakumpu pohtii.
Poliittista lestadiolaisuutta tutkinut Tapio Nykänen muistuttaa, että on selvää ylipäänsä, että ihmiset, jotka tuntevat toisensa ovat yhteyksissä.
– Se on eri asia, milloin se ylittää sopimattomuuden ja laittomuuden rajan, mitä tässä nyt poliisin asiassa selvitellään. Esimerkiksi elinkeinoelämässä ja rakennusalalla vanhoillislestadiolaiset piirit tekevät paljon keskenään yhteistyötä, mutta siinä ei kai ole lähtökohtaisesti mitään väärää, hän sanoo.
Nykänen uskoo, että etenkin viranomaisina toimivat vanhoillislestadiolaiset joutuvat paljon peilaamaan arjessa keskinäisen toimintansa rajankäyntiä.
– Uskonyhteisö on tiivis ja edellyttää jäseniltään kuuliaisuutta, mutta samalla esimerkiksi monissa julkissektorin ammateissa edellytetään asioiden salassapitoa ja tiukkaa tasapuolisuutta. Uskonveljen kyselyyn ei ammattietiikan ja lain puitteissa aina voi vastata.
– Vanhoillislestadiolaisilla on vahva esivaltatietoisuus ja työelämämoraali. En ole omassa tutkimustyössä törmännyt tapauksiin, jossa esimerkiksi viranomaisorganisaatiossa olisi ongelmallisia tapauksia, jossa olisi uskonveljien etua ajettu.
Nykänen aikoo tulevissa tutkimuksissaan perehtyä vanhoillislestadiolaisten verkottuneisuuteen eri saroilla, koska monenlaisia tarinoita liikkuu.
– Vanhoillislestadiolaisten rooli etenkin pohjoisten kuntien kunnallispolitiikassa kiinnostaa edelleen. Mihin tarkkaan ottaen viittaa esimerkiksi vastikään Uusi Rovaniemi -lehdessä ollut anonyymin arvioijan luonnehdinta, jonka mukaan vaikutusvaltainen kunnallispoliitikko ”käyttää lestadiolaisten valtaa” kaupungin politiikassa? Merkitseekö tämä sitä, että poliitikon asema on vahva ja turvattu, koska hän kerää toistuvasti paljon ääniä vanhoillislestadiolaisilta? Vai johtaako poliitikko, väitteen mukaan tai tosiasiallisesti, epävirallista uskovaisten poliitikkojen valtuustoryhmää, jolla on ehkä mahdollisuus vaikuttaa myös Keskustan strategiaan? Missä määrin tällainen toiminta olisi ongelmallista? Nykänen pohtii.
Verkottuneisuudesta vain pintapuolista tietoa
Julkisuudessa on myös aina silloin tällöin puhuttu vanhoillislestadiolais-taustaisista yrityksistä ja siitä, miten niitä on esimerkiksi rakennusalalla. Nekin kiinnostavat tutkijoita.
– Kovaa tutkimustietoa ei ole esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten firmoista ja poliittisista yhteyksistä. Niistä on vain monenlaisia valistuneita ja vähemmän valistuneita arvauksia. Niistä tarvittaisiin kovaa tietoa, nyt niistä on hyvin pintapuolista tietoa, toteaa Aini Linjakumpu.
Nykänen muistuttaa, että yhteiskunnassa on monenlaisia verkostoja.
– Totta kai lestadiolaiset toimivat sosiaalisen verkoston puitteissa, ja koko ajan joudutaan katsomaan, että ei mennä sopivan rajan yli. En ole koskaan havainnut sitä, että verkostoja käytettäisiin hyväksi täysin piittaamattomasti esimerkiksi viranomaistoiminnassa. Lainkuuliaisuuden perinne on kuitenkin kova, Nykänen sanoo.
– Siitä tutkimustyössäni on ollut mainintoja, että hoitotapauksissa ja ehkäisykieltoon liittyvissä tapauksissa olisi liikkeen sisällä neuvo, että kannattaa puhua uskovaisen lääkärin kanssa, koska hän ymmärtää myös ongelman uskonnollisen ulottuvuuden. Ehkä onkin olemassa joitain ammattiryhmiä, joissa on enemmän hyödynnetty verkostoja kuin toisissa asioissa. Mutta on niinkin, että voivathan lääkärit neuvoa kaverillisesti ihmisiä myös, hän jatkaa.
Keskustella pitää mutta leimata ei
Nykänenkin katsoo asiakseen muistuttaa, ettei vanhoillislestadiolaisia verkostoja pidä leimata – yhteiskunnassa on monenlaisia verkostoja.
Vanhoillislestadiolaisuutta tunteva historiantutkija Mauri Kinnunen muistuttaa hänkin, että ihmiset tuntevat toisiaan erilaisten yhteisöjen kautta.
– Ei tarvitse negatiivisessa mielessä katsoa, jos on tuttu rakennusliikkeen edustaja, jonka tuntee henkilökohtaisesti ja on kuullut että tekee hyvää ja laadukasta työtä. On ihan luonnollista, että niiden puoleen käännytään, jotka tunnetaan.
Voiko sitten joskus olla tapauksia, joissa lojaalius yhteisölle menisi jopa lain yli?
– En minä sano tähän mitään, Kinnunen vastaa.
Vanhoillislestadiolaisessa Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksessä nykyisin viestinnästä vastaava Päivämies-lehden päätoimittaja Olli Lohi tyytyy toteamaan Kotimaa Pron kysymyksiin vain seuraavasti:
– Yhteiskunnan palveluja käytetään niin kuin muutkin ihmiset normaalisti.