Suomen jatkosota Neuvostoliittoa vastaan päättyi aselepoon 4.9.1944. Mutta Neuvostoliiton Suomelle sanelemien aselepoehtojen seurauksena Suomen piti karkottaa maasta saksalaiset joukot. Siksi heti alkoikin suomalaisten ja Pohjois-Suomeen sijoitettujen saksalaisten valmistautuminen uuteen sotaan – nyt toisiaan vastaan.
Vihollisuuksiin ryhtyminen oli pitkäaikaisille aseveljille yleisesti ottaen vastenmielistä. Pohjois-Suomen väestö oli jo tottunut Lappia puolustaneisiin saksalaisiin, joissakin tapauksissa ystävystynytkin.
Sotaväessä erityisesti saksaa osanneilla suomalaisilla upseereilla oli siteitä saksalaisiin, vaikka natsiaate olikin monille suomalaisille ongelma.
VAIN MUUTAMAA kuukautta aikaisemmin, kesä–heinäkuussa 1944, oli Neuvostoliiton ylivoimainen suurhyökkäys Karjalan kannaksella pysäytetty. Siihen vaikuttivat paitsi Suomen armeijan voima ja taito, erittäin merkittävästi myös nopeasti avuksi saadun Saksan ilmavoimien lento-osasto Kuhlmeyn iskukyky. Saksasta oli kesän suurtaisteluihin saatu Suomen armeijalle myös runsaasti modernia panssarintorjunta-aseistusta.
Kyllä suomalaiset aseveljen antaman avun merkityksen ymmärsivät. Ja sen, että avun taustalla olivat Saksan omat strategiset intressit. Yksi niistä oli Saksan sodankäynnille välttämätön Euroopan suurin nikkelikaivos Petsamossa.
Kaikki tuo loppui, kun Suomi syyskuussa 1944 määräsi saksalaiset joukot poistumaan Suomen alueelta.
Aivan Lapin sodan alussa pyrkivät suomalaiset ja saksalaiset upseerit kaikessa hiljaisuudessa sopimaan saksalaisten vetäytymisaikataulusta, jotta turhalta verenvuodatukselta vältyttäisiin. Mutta Neuvostoliitto vaati toimintaa ja todellista välien katkaisemista.
Ja näin myös tapahtui. Uhkana oli puna-armeijan työntyminen syvälle Suomen Lappiin ja miehityksen vaara.
Suomalaisten 1. lokakuuta toteuttama uhkarohkea maihinnousu Oulusta Tornioon yllätti saksalaiset. Tornion ja Kemin kovien ja monia uhreja vaatineiden taisteluiden jälkeen alkoi saksalaisten viivyttävä vetäytyminen Tornionjokivartta pohjoiseen sekä Rovaniemelle ja sieltä Kittilää ja Ivaloa kohti.
Vaikka Saksan vuoristoarmeijan Lappiin ja Norjaan sijoitetut sotilaat – heitä oli aluksi yli 200 000 – eivät suomalaisten veroisia korpisotureita olleetkaan, olivat he Lapissa oppineet talvisodankäynnin. Suomalaisilla oli edessään kenraalieversti Lothar Rendulicin johtama kova, ammattitaitoinen, hyvin aseistettu ja varustettu vastustaja.
Jääkärikenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon johtamia suomalaisia sotilaita oli pohjoisessa enimmillään 75 000.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vaikka saksalaisia vastaan oli aloitettu vastatoimet jo 15.9., ei kuitenkaan huomattu julistaa Saksalle sotaa. Hallitus totesi asiain tilan vasta 1.3.1945.
Tornion maihinnousun ohella suomalaiset joukot etenivät maitse Oulusta ja Kajaanista eri reittejä kohti pohjoista. Lokakuun aikana saavutettiin saksalaisten vetäytyessä Rovaniemi, Pudasjärvi, Taivalkoski, Kemijärvi, Savukoski ja Sodankylä.
Lokakuun lopussa taisteltiin jo Sodankylän Tankavaarassa, jossa sijaitsivat saksalaisten Schutzwall-asema sekä ammusvarikko.
SAMAAN AIKAAN Suomen poliittinen elämä kävi kuumana lähes tuhat kilometriä etelämpänä: Helsingissä pidettiin 29.10.1944 SKDL:n perustava kokous. Toinen uuden ajan merkki Suomi–Neuvostoliitto-seura oli perustettu jo 15.10. Marraskuun alussa lakkautettiin valvontakomission vaatimuksesta ”fasistisena” Suojeluskuntajärjestö. Pian saman kohtalon koki myös Lotta-Svärd-järjestö. Jo syyskuussa oli suojeluskunnissa aloitettu salainen asekätkentä, jolla varauduttiin Neuvostoliiton mahdolliseen miehitykseen ja sissisotaan. Ja valvontakomission neuvostoliittolaisia jäseniä saapui maahan 22.9. alkaen.
Mutta Lapin selkosilla riehui sota, jota on kutsuttu myös ”lasten ristiretkeksi”, koska mukana oli paljon nuoria suomalaisia asevelvollisia. Kokeneita vanhempia miehiä oli jo paljon kotiutettu.
Pohjoisimmassa Suomessa joukkomme saavuttivat Ivalon 4. marraskuuta, Utsjoen ja Norjan rajan runsaat pari viikkoa myöhemmin. Saksan vuoristoarmeija oli siirtynyt Suomen ”päälaella” Norjan puolelle. Petsamon olivat samaan aikaan miehittäneet idästä hyökänneet neuvostojoukot, jotka pitivät tovin hallussaan myös Kuusamon seutuja ja Ivaloa.
Taistelut vaativat julman veronsa kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Monet suomalaisten miestappiot johtuivat saksalaisten asettamista miinoista.
Lännempänä taistelleet suomalaiset valtasivat lokakuun lopussa Kittilän ja Muonion. Enontekiössä rintama pysähtyi marraskuun lopussa yli kuukaudeksi Lätäsenon tasalle, jossa sijaitsi saksalaisten käytännössä valloittamaton Sturmbock-puolustuslinja.
Tästä asemasta saksalaiset vetäytyivät tammikuussa 1945 Kilpisjärvelle, jossa metristen hankien ja pakkasien keskellä toista osapuolta vahdittiin vuoden 1945 kevääseen saakka. Tuolloin Saksa oli jo häviön partaalla.
SAKSALAISTEN VETÄYDYTTYÄ Norjaan suomalaiset saavuttivat Kilpisjärven takana valtakunnanrajan ja kuuluisan kolmen valtakunnan rajapyykin 26. huhtikuuta, nostaen pyykin päälle Suomen sotalipun. Samaan aikaan toisella puolella maapalloa Kalifornian San Franciscossa vietettiin Yhdistyneiden Kansakuntien perustavaa kokousta. Suomi ei ollut edustettuna.
Kilpisjärvellä toinen maailmansota oli Suomen osalta päättynyt. Sen muistoksi vietetään 27. huhtikuuta kansallista veteraanipäivää. Koko Euroopassa maailmansota päättyi 8. toukokuuta.
Lapin sodassa kaatui arviolta 1 000 saksalaista ja 774 suomalaista sotilasta. Saksalaisia haavoittui yli 2 000 ja suomalaisia 2 904. Molemmin puolin oli myös satoja kadonneita. Saksalaisia jäi sotavangeiksi noin 1 300.
Vetäytyessään pohjoiseen kohti Norjaa Saksan vuoristoarmeija harjoitti kostoksi suomalaisten petokseksi koetusta puolen vaihtamisesta poltetun maan taktiikkaa: monet maantie- ja rautatiesillat räjäytettiin, Rovaniemen kauppala ja monet Lapin kylät rakennuksineen poltettiin. Kymmenet tuhannet pois evakuoidut lappilaiset menettivät kotinsa.
Saksalaiset eivät häirinneet suomalaisten siviilien evakuoimista taisteluiden alta Suomen eteläisempiin osiin ja Ruotsiin. Taka-Lapista evakuoitavia siviilejä jopa kuljetettiin saksalaisten autoilla Rovaniemelle. Yhteensä Lapista siirtyi evakkoon yli sata tuhatta ihmistä eli kolme neljäsosaa sen väestöstä. Heistä Ruotsiin siirtyi yli 56 000. Mukana vietiin paljon karjaa ja se, minkä pystyi jotenkin kuljettamaan. Usein kotiin päästiin palaamaan jo vuoden 1944 puolella. Mutta monen kodin paikalla oli vain kivijalka ja savupiippu.
Erityisesti Rovaniemen kauppalan tuhoutuminen on ollut pohjoisessa ylisukupolvisesti muistettu ja katkeruutta herättänyt tapahtuma. Yksityiskohdista on edelleen erilaisia narratiiveja ja avoimia kysymyksiä. Oulun yliopiston dosentti Matti Enbuske totesi vuonna 2014, että koko kauppalan tuhoutuminen oli osittain vahinko: saksalaisten alkuperäinen tarkoitus olisi ollut tuhota vain omat parakkinsa ja eräitä julkisia rakennuksia, mutta muun muassa ammusjunan räjähdys olisi vaikuttanut siihen, että palo levisi.
Pohjois-Suomen taajamien palaessa menetettiin myös monta kirkkoa. Ainakin Enontekiön, Kemijärven, Kuusamon, Rovaniemen ja Turtolan kirkot tuhoutuivat. Poltetun Ivalon rukoushuone oli ehjä, mutta ansoitettu. Moni kirkko myös säästyi. Sodankylässä polttamatta jätettiin vain seitsemän taloa – ja kaksi kirkkoa. Kansantarinan mukaan ne jätettiin polttamatta Sodankylän saksalaisen komendantin, kapteeni Siegfried Schaubin suomalaisen vaimon ansiosta.
Kenttäpiispa Pekka Särkiön vuonna 2021 esittämän arvion mukaan ”ilmeisesti vetäytyneet saksalaiset eivät olleet täysin välinpitämättömiä kirkkojen kulttuurisille ja uskonnollisille arvoille, vaikka he muuten tuhosivat pääosan rakennuksista”.
Myös pappiloita ja virastorakennuksia paloi. Monin paikoin kirkonkirjoja ja arkistoja oli esivallan jo syyskuussa antaman käskyn mukaisesti hyvissä ajoin evakuoitu turvaan. Esimerkiksi Turtolassa pappina toiminut tuleva Oulun piispa Hannes Leinonen vei aineiston turvaan Ruotsin puolelle Svansteinin pappilaan. Tornionjoen yli hän saattoi seurata, miten saksalaiset polttivat Turtolaa.
Monet pappiloista ja kirkoista voitiin sodan jälkeen rakentaa uudelleen Yhdysvaltojen luterilaisten kirkkojen tuella.
Lapin sota oli katkera yhteenotto, jota kumpikaan entisistä aseveljistä ei halunnut. Mutta ne pakotettiin siihen. Lappia laajalti hävittänyt ja suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttanut sota käytiin pohjimmiltaan Neuvostoliiton painostuksesta ja poliittisista syistä, kun Suomea siirrettiin uuteen poliittiseen asemaan.
Tänään Suomella, Euroopalla ja maailmalla on uudenlaisia uhkia, joista sota ei ole vähäisin. Mahdollisessa kriisissä Lappia voisivat jälleen puolustaa idän uhkaa vastaan yhdessä suomalaisten kanssa myös Nato-joukot muista maista: Ruotsista, Norjasta, Britanniasta, Yhdysvalloista – ja Saksasta.
Verkkolähteiden lisäksi on käytetty seuraavia teoksia:
Mika Kulju: ”Lapin sota 1944–1945” (2022), Ensio Siilasvuo (toimituskunn. pj.): Jatkosota kronikka (1991) ja Kullervo Leinonen: ”Pappi, piispa ja patriootti” (2024).
Ilmoita asiavirheestä