Lähetystyön pioneeri Martti Rautanen arveli Jumalan sietävän moniavioisuutta pakanamailla

Aikaisemmin julkaisemattomat otteet lähetyssaarnaaja Martti Rautasen kirjeistä tarjoavat sensuroimatonta kuvaa lähetystyön arjesta. Rautanen lähti kohti Ambomaata ensimmäisen kerran 150 vuotta sitten.

Suomen Lähetysseura kertoi alkuajan työstään julkaisemalla lähetyssaarnaajien kirjeitä Lähetyssanomissa. Kirjeet oli sensuroitu.

”He turmelevat kirjeemme ja siitä huolimatta kirjoittavat meidän nimemme niiden alle”, Martti Rautanen valitti.

Kapkaupungin arkistossa on 30 Martti Rautasen ennen julkaisematonta kirjettä vuosilta 1888–1895, jolloin suomalainen lähetystyö oli hänen varassaan. Ne tuovat uutta valoa lähetystyön alkuvaiheisiin ja antavat sen ongelmista toisenlaisen kuvan kuin Lähetyssanomissa aikoinaan julkaistut kirjeet.

”Kaksikymmentä vuotta tästä päivästä jätin hyvästit rakkaalle äidilleni, sisarelleni ja useille rakkaille ystävilleni Helsingin satamassa”, Rautanen kirjoitti päiväkirjaansa Olukondan lähetysasemalla juhannusaattona 1888.

”Kuva tuosta aamusta on elävänä silmieni edessä. Äitini ja sisareni olivat silmät kyynelissä raskaan eron tähden, sillä minä olin äitini lemmikki.”

Martti Rautanen syntyi 1845 inkeriläisen maaorjan poikana, kävi Suomen Lähetysseuran koulun ja astui juhannusaattona 1868 laivaan kymmenen toverinsa kanssa.

Heillä oli päämäärä. Sen oli nuorelle lähetysseuralle osoittanut Carl Hugo Hahn, joka johti saksalaisen Reinin lähetysseuran työtä Hereromaalla, nykyisen Namibian keskiosissa.

Käydessään Suomessa 1862 Hahn tapasi Suomen Lähetysseuran johtajan ja kannusti tätä aloittamaan työn maan pohjoisosassa Ambomaalla.

Suomalaiset lähetit saivat jatkokoulutuksensa Hahnin lähetysasemalla Hereromaalla. Siellä Rautanen kihlasi 15-vuotiaan Frieda Kleinschmidtin, saksalaisen lähetyssaarnaajan tyttären. Hahn vihki nuoret avioliittoon syyskuussa 1872.

Myöhemmin Hahn siirtyi papiksi Kapkaupunkiin, mutta hän piti jatkuvasti yhteyttä entisiin työtovereihinsa ja opastettaviinsa.

Itseoppineita kielimiehiä, luonnontutkijoita ja kansatieteilijöitä

Kapkaupungin arkistossa säilytetyt Martti Rautasen kirjeet eivät ole raportteja omalle lähetysseuralle eivätkä kotimaan lähetysväelle. Isälliselle ystävälleen, ”setä Hahnille”, Rautanen saattoi keventää mieltään.

Hahnin kirjeet Rautaselle ovat kadonneet, mutta Rautasen vastauksista käy selville, että hän oli kiinnostunut paitsi lähetystyön edistymisestä myös Ambomaan maantieteestä ja historiasta, ambokielistä ja bushmanniheimojen välisistä eroista. Hahn antoi puolestaan neuvoja ambokielten oikeinkirjoituksesta ja lähetti Rautaselle bantukielten kielioppeja.

Martti Rautanen ja Riian lähellä syntynyt Carl Hugo Hahn olivat venäläisiä, mutta kotoisin Itämeren maakuntien luterilaisesta ja saksalaisesta kulttuuripiiristä. Rautasten kotikieli oli saksa ja heidän lapsillaan oli saksalaiset nimet.

Sekä Hahn että Rautanen olivat itseoppineita kielimiehiä, luonnontutkijoita ja kansatieteilijöitä, jotka saivat ansioistaan kunniatohtorin arvon. Molemmat saavuttivat johtoaseman lähetyskentällä.

Rautanen muisteli Hahnin valittaneen aikoinaan omalla asemallaan, etteivät nuoret lähetit ymmärtäneet häntä. Rautanen tunsi itsensä samalla tavoin yksinäiseksi yrittäessään rohkaista kentälle tulevia uusia lähettejä. ”Olet ainoa, joka ymmärtää nykyisen tilanteemme sellaisena kuin se itse asiassa on ja jolla on sydäntä meille”, hän kirjoitti Hahnille.

”Nykyinen johtokuntamme on täydellisen elähtänyt ja luutunut korporaatio”

Joulukuu 1888: ”Olen huolissani lähetystyömme jatkumisesta täällä. Meitä on nyt ainoastaan neljä miestä, ja kotona lähetyskoulu on suljettu. Ei ole oppilaita, ja viimeisten Suomesta tulleiden kirjeiden mukaan ei ole tarkoitus, että se avattaisiin. Vähimmäismäärä, joka voi täällä työskennellä, on kaksi miestä ja tämä vain väliaikaisesti. Jos nyt jotkut veljet joutuvat joko lopullisesti tai joksikin aikaa jättämään maan eikä kotona ole yhtään työvoimaa tarjolla, niin mitä sitten?

Olemme pari kertaa kertoneet tilanteesta johtokunnalle ja olen kirjoittanut yksityisesti herra pastori Töttermanille, mutta minua ei ole kuultu. Pastori Tötterman on päinvastoin sanonut, että mikäli lähetysharrastus ei lisäänny Suomessa, ei voi ajatella lähetyskoulun avaamista.

Rakas setä, mitä sanot tästä? Pitääkö meidän nyt vaieta ja elää niin kauan kuin mahdollista ja sitten jättää maa, vai pitääkö meidän kääntyä lähetysystävien puoleen ja valittaa heille hätäämme?

Nykyinen johtokuntamme on täydellisen elähtänyt ja luutunut korporaatio. Se täytyy joko elvyttää taikka korvata uudella. Jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta sekaannuksilta ja riidoilta, olisi tämä nähdäkseni tehtävä niin – luonnollisesti edeltäkäsin sopien – että nykyinen johtaja Tötterman eroaisi esim. vanhuudenheikkoutensa takia ja hänen tilalleen valittaisiin uusi, jolla olisi laajemmat näköalat. Koko johtokunta pitäisi myös uudistaa kertomatta laajoille lähetyspiireille, että vanha on kadonnut ja uusi sijaan tullut.

Vielä nyt ovat useimmat lähetysystävät luonnollisesti siinä harhaluulossa, että kaikki on kunnossa, kunnes sitten tapahtuu romahdus. Kenen syytä se silloin on? Ennen kaikkea luonnollisesti niiden, jotka jo etukäteen näkivät, että rakennus on laho, eivätkä ole kiinnittäneet ihmisten huomiota siihen. Vai keiden?

Tekee pahaa ajatella, että meidän kaksikymmenvuotinen työmme menee hukkaan. Meillä on täällä jo pieni seurakunta. Mitä sen jäsenistä silloin tulisi? He lankeaisivat luonnollisesti pakanuuteen, ja kuka kantaisi siitä syyn. Rakas setä, anna minulle neuvo ja mahdollisimman pian!”

Kiväärejä ja ruutitehtaita vai kirkkoja ja Raamattuja?

Emme tiedä, mitä Hahn vastasi kirjeeseen. Ambomaalta oli joka tapauksessa vaikea antaa neuvoja Suomeen. ”Luutunut” johtokunta pysyi entisellään ja ”vanhuudenheikko” lähetysjohtaja, 52-vuotias C. G. Tötterman virassaan.

Työ Ambomaalla oli aloitettu suurin toivein heinäkuussa 1870. Heimopäällikkö toivotti lähetit tervetulleeksi. Pari vuotta myöhemmin saksalainen lähetyslehti kertoi:

”Tämä ambokuningas ei tietenkään ole kiinnostunut Jumalan sanasta, vaan ennen kaikkea aseista ja asetarvikkeista, joiden avulla hän voi laajentaa valtaansa ja tehdä ryöstöretkiä. Hän toivottaisi tervetulleiksi ennemmin kiväärit ja ruutitehtaat kuin kirkot ja Raamatut.”

Lehden arvio perustui pitkään kokemukseen. Samoihin aikoihin Kongossa toimineet lähetyssaarnaajat kertoivat, kuinka päälliköt odottivat uuden lähetysaseman avaavan heille ehtymättömän lähteen, josta riittäisi vaatteita, veitsiä, peilejä, ruutia ja tuliaseita.

Oli kunnia-asia pitää valkoisia opettajia luonaan, hyödystä puhumatta. ”Eurooppalaiset ovat sellaisia lehmiä, joita on lypsettävä mielin määrin”, sanoi eräs kongolaispäällikkö.

Sairauksia, riitoja, lahjontaa – ja ystävyyttä

Ensimmäiset ambolaiset kastettiin vasta 13 vuoden työn jälkeen 1883. Sairaudet ja keskinäiset riidat olivat pakottaneet useimmat lähetit palaamaan kotiin. Juhannuksena 1888 ensimmäisistä läheteistä oli jäljellä ainoastaan Martti Rautanen.

Martti Rautanen oli Ondongan heimopäällikön neuvonantaja, tämän ”valkoinen mies”.

Tehtäviin kuului vierailla kuninkaan luona tämän käskystä ainakin kahdesti viikossa ja viedä hänelle asiaankuuluvat lahjat, tavallisesti tupakkaa, tulitikkuja, kahvia, ruutia ja lyijyä sekä vaatteita. Juoppouteen taipuvalle kuningas Kambondelle lahjoitetun viinin Rautanen toimitti laimennettuna.

”Mitä suurempi herra, sitä suurempi kerjäläinen”, kirjoitti Rautanen. Toisaalta hän tiesi, että ”kitsaus sekä tiukka ja jyrkkä suhtautuminen olisivat jo kauan sitten tehneet lopun asemistamme. Kun kuulee ja lukee, mitä pohjoisemmilla lähetysalueilla tapahtuu ja kuinka paljon sikäläisten lähetyssaarnaajien täytyy antaa, niin voimme pitää itseämme onnellisina, että selviämme niin vähällä.”

Rautanen omaksui isällisen, mutta samalla kuninkaan valtaoikeuksia kunnioittavan asenteen nuoreen hallitsijaan. He ystävystyivät.

Kambonde pysyi pakanana, mutta antoi alamaistensa tulla kouluun ja kasteelle. Hän salli kristittyjen tyttöjen mennä naimisiin ilman ohangoa, tyttöjen aikuistumisseremonioita.

Rautanen sai kutsun tulla seuraamaan kuninkaallisen hovin siirtämismenoja, ja hänellä oli tilaisuus viedä nuoremmat lähetit katsomaan ohangoa.

”Eikö Herra taistele meidän puolestamme?”

Rautanen kertoo Nakanyala ka Sikongon orjattaresta, jonka hän oli antanut lähetti Frans Hannulalle kouluun ja valmistautumaan kasteelle. Siitä huolimatta hän pakotti tytön ohangoon, mutta lupasi, että tyttö voidaan kastaa sen jälkeen.

”Tyttö tuli ohangosta ja halusi leikata palmikkonsa ja valmistautua kasteelle. Nakanyala kielsi ja sanoi, että hänestä pitää tulla hänen vaimonsa, järjestyksessä viidestoista. Tyttö ei tahtonut, tuli Hannulan luo ja halusi ehdottomasti leikata tukkansa.”

Hannulan pyynnöstä hän palasi muistuttamaan Nakanyalaa lupauksestaan. Isäntä uhkasi tappaa tytön, mikäli tämä leikkaisi tukkansa.

”Tyttö sanoi hänelle lyhyesti ja selvästi, ettei hän pelkää kuolemaa eikä hylkää Jumalan sanaa. Hän tuli Hannulan luo, pyysi saksia ja leikkasi tukkansa, ja Hannula antoi hänelle vaatteet.”

Tyttö palasi uusissa vaatteissaan Nakanyalan luo. Tämä tyytyi repimään häneltä vaatteet ja ajamaan pois. Kun hän myöhemmin jatkoi tytön ahdistelua, Rautanen meni Kambonden puheille.

Tämä sanoi: ”Olen jo aikaisemmin sanonut ja sanon myös nyt, että kuka tahansa vain haluaa, voi vapaasti saada opetusta ja tulla kastetuksi.” Hän käski Nakanyalaa jättämään tytön rauhaan.

”Mitä sanot tästä, rakas setä! Eikö Herra taistele meidän puolestamme? Voi jospa meillä olisi enemmän työntekijöitä täällä Ondongassa tällaisena aikana, kun meillä on vapaamielinen päällikkö.”

Kuningas Kambondelle Rautanen kirjoitti: ”Hämmästyisit, jos kaikki ondongalaiset ja sinä itse tulisitte kristityiksi, millaista elämää silloin Ondongassa vietettäisiinkään. Sinun hovissasi vallitsisi sydämellinen ilo – toisin kuin nyt, kun sinun pitää päivittäin olla monien vaimojesi ja juonittelevien palvelijoittesi kiusattavana.”

Länsimaista avioliittokäsitystä oli vaikea perustella Raamatulla

Kambonde ei lämmennyt kehotukselle luopua ”ylimääräisistä” vaimoistaan: ”Tämä on ollut aina meidän tapamme”, hän vastasi.

1800-luvun lähetyssaarnaajat tiesivät, että perinteistä länsimaista avioliittokäsitystä oli vaikea perustella Raamatulla.

Rautanen pohti päiväkirjassaan: ”Jumala on Vanhassa testamentissa sietänyt polygamiaa. Miksi Hän ei myös pakanamailla voisi sietää sitä lapsuuden ja miehuuden välivaiheena. Mikäli tuomitsemme tällaisen välivaiheen, tuomitsemme myös sen, minkä Jumala on sallinut vanhan liiton aikana. Pakanasta ei tule yhtäkkiä täydellinen, vaan tämä vaatii monen sukupolven ajan.”

”Hyvästä lähetysjohdosta riippuu paljon. Sinä tiedät, millainen se meillä on.” Martti Rautanen ei peittele seuran johtoa kohtaan tuntemaansa halveksuntaa, mutta myöntää Hahnille purkavansa kiukkuaan: ”Tässä tulikin jo kylliksi valitusta” tai ”Mitä auttaa valitus. Halusin vain keventää sydäntäni.”

Lähetit joutuivat kerjäämään viljaa heimopäälliköiltä

Kirkonmiehistä ja muista säätyläisistä koostuvan johtokunnan ja kansan parista valittujen lähettien välit olivat alusta alkaen huonot. Erimielisyydet koskivat ennen muuta rahaa. Lähetysseuralla oli ollut optimistinen käsitys Ambomaan hedelmällisyydestä ja kuninkaiden anteliaisuudesta.

Ensimmäisten lähettien Kapkaupungista ostamat vaihtotavarat loppuivat pian, eikä uusiin ollut rahaa. Lähettien täytyi alistua luottamaan päälliköiden armeliaisuuteen ja kerjätä heiltä viljaa ylläpidokseen.

”Ei siis ihme, jos vähän ajan perästä rupesi kuulumaan, että me nälän tähden olemme jättäneet oman maamme ja tulleet tänne ruokaa hakemaan. Ja onhan se luonnollistakin, että ahne pakana niin ajattelee ja puhuu, kun näkee valkoisen ihmisen olevan hänelle jokapäiväiseksi rasitukseksi.”, valitti eräs pioneerilähetti.

Ongelma ei kadonnut työn vakiintuessa. ”En tunne tilannetta muissa lähetysseuroissa, meidän seuraamme kiinnostaa ainoastaan raha. Paras lähetyssaarnaaja on se, joka käyttää sitä vähiten.”

Rautasta ärsyttivät sensuurivaatimukset ja lähettien työn väheksyminen

Helsingin-matkallaan Rautanen keskusteli palkkausasioista lähetysjohtajan kanssa, mutta ”Tötterman ei pysynyt asiassa, vaan puhui ainoastaan rakkaudesta ja uskosta”.

Rautasta ärsytti sensuuri. ”Johtokunnan mielestä meidän tulee antaa täältä ainoastaan valoisa kuva eikä näyttää mitään varjopuolia. Kun kirjoitamme seurakunnistamme, meidän tulee esittää niiden jäsenet ihannekristittyinä eikä sellaisina kuin he ovat, eikä meidän sovi lainkaan käsitellä työmme puutteita.”

Rautanen syyttää johtokuntaa työn väheksymisestä. Kentälle kelpaavat sellaisetkin, joista ei ole kotimaassa mihinkään. ”Millaisia tuloksia on silloin odotettavissa? Minun täytyy itkeä ääneen! Erityisesti ihmetyttää, että kunnioitetut isät tuntevat nämä ihmiset, mutta lähettävät heidät siitä huolimatta.”

1800-luvun lähetysseurat lähettivät paremmin koulutetut lähettinsä sivistyskansojen pariin, Intiaan, Japaniin ja Kiinaan. ”Afrikkaan kelpasi jokainen, olkoon kuinka tietämätön tahansa”, valitti eräs englantilaislähetti.

Ambomaa ei ollut poikkeus. ”Suomessa ei ole yhtä ainutta teologia, joka haluaisi lähteä lähetyskentälle. Tästä näkyy, että teologeilla on vain niukasti kiinnostusta lähetystyöhön. Tästä johtuu myös, että työmme on niin surkeassa tilassa. Herrat näyttävät ajattelevan, että talonpojat ja käsityöläiset ovat riittävän hyviä lähetystyöhön, mutta he itse ovat liian hyviä.”

Lähetysjohtaja oli ”oikea kiusankappale”

Rautaset kävivät Helsingissä 1891–1892. Ensimmäinen kirje on päivätty syyskuussa 1891.

”Olemme tämän kuun alusta lähtien täällä Helsingissä. Pienen tyttäremme, jonka Herra meille lahjoitti, otti Hän meiltä jälleen 29. elokuuta. Pienokainen oli hyvin heikko matkan rasituksista. Jumalan kiitos, rakas Friedani on selvinnyt matkasta ja toipuu vähitellen.

Lapsemme Anna ja Johanna puhuvat usein Ondongasta ja kaipaavat sinne. Niin, me kaikki haluaisimme mieluiten tänään kuin huomenna matkustaa kotiin – sillä pidämme Ondongaa oikeana kotimaanamme. Täkäläiset olot ovat minulle hyvin vieraat enkä voi täällä hyvin.”

”Kaikki täällä on niin vierasta ja outoa”, kirjoitti puolestaan Frieda. Hän oli ensimmäistä kertaa Euroopassa.

Martti Rautasen viihtyvyyttä vähensi myös lähetysjohtaja, joka piti hänen tieteellisiä harrastuksiaan turhina ja oli muutenkin ”oikea kiusankappale. Hänen on annettava lausuntonsa jokaisesta pikkuasiasta, ja hänen on saatava sanoa joka kohdasta huomautuksensa ja arvelunsa. Tämä estää työnteon ja vie siitä kaiken ilon.”

Luottamuspula johtokunnan ja lähetyskentän välillä poistui vuosisadan vaihteessa. Uudella lähetysjohtajalla Jooseppi Mustakalliolla oli Martti Rautasen kaipaamat ”avarammat näköalat”. Ensimmäisenä lähetysjohtajana hän vieraili Ambomaalla, jossa Rautanen oli siinä vaiheessa ollut 30 vuotta.

Artikkelissa esitellyt Rautasen kirjeet julkaistaan kirjana ensi tammikuussa, jolloin Suomen Lähetysseura täyttää 160 vuotta.

Kuvat: Suomen Lähetysseura. Kuvia voi selata valkoisista nuolista.

1. Frieda ja Martti Rautanen

2. Martti Rautanen opettaa ambolaisia.

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Ilmoita asiavirheestä
Edellinen artikkeliSammeli Juntunen virallisesti ehdolle Espoon piispanvaaliin – mukana nyt neljä ehdokasta
Seuraava artikkeliUuden testamentin suomennoksen aikataulu tarkentui – vain digimuodossa oleva käännös valmistuu vuonna 2020

Ei näytettäviä viestejä