Niin pimeää, että valopilkkuja kaikkialla
Huittisten seurakunnan kirkkoherran Jani Laaksosen asettaminen virkaansa kynttilänpäivänä 3.2.2019
Realismia hämärässä ja pimeässä
Kirkkoherra Jani ja koko kristillinen seurakunta, kysymys on valosta! Tämä on niin itsestään selvää – olipa kysymys ihan päivänvalosta tai valosta vertauskuvana, symbolina ja mielen kokemuksena – että aika ajoin me emme ota sitä huomioon emmekä edes huomaa. Mutta valosta on kysymys.
Tässä messussa luettavassa Korinttilaiskirjeen katkelmassa apostoli Paavali kuvaa Jumalan avaamaa todellisuutta nimenomaan kirkkautena ja valona. Kirkkauden katseleminen kirkastaa katselijaa itseäänkin. Kohdattu valo valaisee sen piirissä olevat ja sitten se leviää heistä yhä laajemmalle.
Paavali on kuitenkin karu realisti eikä kaihda muistuttamasta niistä, ”joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa”. Niin oli aivan alussa ja niin on nytkin: ihmisen ja Jumalan väliin tunkee aina ja kaikkialla jotakin sameaa, suttuista ja läpinäkymätöntä. Niin läpitunkematonta tämä jokin on, ettei näemmä edes Jeesus Kristus noin vain avaa siihen valoisaa väylää, vaikka juuri hänellehän ei minkäänlainen todellisuus ollut vieras ja vaikka juuri hän suostui kohtaamaan kaikki.
Jos oli Paavali realisti, niin on kirkkoherrankin syytä olla: vain tosipohjalta voi ponnistaa. Todellisuuden toteaminen sellaisenaan lähtee kuin lähteekin liikkeelle jo Jeesuksesta itsestään. Hänestä – ja siis aivan alusta – alkaen meidät on vedetty tunnistamaan elämä kokonaisena, laidasta laitaan, alhaalta ylös ja ylhäältä alas. Siinä on paljon ihmeellistä, ihanaa ja ihasteltavaa ja paljon kurjaa, kuroutuvaa ja kurittavaa.
Juuri nyt me nähtävästi elämme murrosaikaa, jonka ominaislaatua on sen keskeltä vaikea tunnistaa. Pitkään vallinnut edistysusko on törmännyt maailman rajallisuuteen ainakin mitä luonnon kestokykyyn tulee, ja monessa ennen niin rauhallisessa yhteiskunnassa on alettu oireilla, miten minun ja meidän onkaan käymässä. Aikaisempien vuosikymmenten yleinen toiveikkuus ja luottamus valoisampaan tulevaisuuteen näyttää olevan vaivaihkaisesti vaihtumassa hämmennykseen tai ahdistukseen ja pelkoon siitä, että me käymme kohti pimeää.
Se sellainen toivo ja valo, joka on vahvistanut ja rauhoittanut nimenomaan Kristuksen seuraajien mieliä, energisoinut ja saanut jakamaan hyvää, ei tällä vuosituhannella ole näkynyt erityisen kirkkaasti. Se ei ole erottunut siitä kaikesta, mikä täyttää niin netin kuin tajunnankin. Sitä ja sen erityislaatua on ollut vaikea tunnistaa keskeltä jäsentymätöntä informaatiotulvaa ja kaikkinaisten näkökulmien runsautta. Tuntuu elämä yhä hämmentävämmältä ja hämärämmältä minkä tuntuu, Paavalin hehkuttamaa Kristuksen kasvojen kirkkautta ei vain monikaan ole osannut hakea.
Toivoa valosta ja valossa
Huittisten seurakunnalle ja sinulle, Jani, sen uutena kirkkoherrana tämä merkitsee ainakin kahta asiaa. Ensiksikin olisi varmasti väärä johtopäätös pyrkiä suojautumaan liiallisuudelta ja monimutkaisuudelta kääntymällä sisäänpäin ja taaksepäin. Itseensä käpertynyt seurakunta tai kirkko on pahimmillaan osa sitä sameutta ja sumua, joka nousee ihmisen ja Jumalan väliin ja himmentää elämän valon. Myös Huittisten seurakunta on kaikkia jäseniään varten – ja niitäkin, jotka eivät enää tai vielä tai koskaan siihen kuulu. Seurakunta olkoon siellä ja menköön sinne, missä toivo on rispaantunut katkeamispisteeseen ja missä valo tuikuttaa sammumaisillaan – sellaisissa paikoissa ja sellaisessa seurassa Jeesuskin näytti viihtyvän. Ja – niin kuin Paavali tuossa kirjeessään kirjoittaa – ”emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta; Jeesus on Herra ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä”.
Toiseksi kirkkoherralle asetetaan näin hämäränä aikana tavallistakin suurempi vastuu. Kun itsekin on keskellä samaa vaikeasti ymmärrettävää todellisuutta, miten sitä osaisi sen enempää kuin muutkaan hahmottaa ja jäsentää? Miten osaisi visioida, motivoida ja päättää: juuri nämä ovat johtajan keskeiset tehtävät ylipäätään ja niinpä myös sellaisen johtajan, jonka seurakunta on paimenekseen kutsunut, kirkkoherran? Rankka ja huimaava on tämä kutsu ja kutsumus, mutta se samainen Paavali, ihan perustellusti, tokaisee näinkin: ”Kun meillä Jumalan armosta on tällainen palveluvirka, me emme lannistu.” Juuri tällaiseen lannistumattomaan ja lannistamattomaan palveluvirkaan, juuri tähän tehtävään, juuri tähän paikkaan ja aikaan, seurakuntasi on sinut, Jani, kutsunut. Se toivoo sinun olevan järkähtämätön realisti ja sellaisena ottavan asiaksesi toivon ja valon.
Valosta on kysymys. Se ei kuitenkaan ole vain kysymys, vaan myös vastaus. Sitä ei vain puutu, vaan sitä myös on.
Minulla on tallessa postikortti, johon on – hollanniksi – kirjattu kaikenlaisen toivon peruslause: ”Oli niin pimeää, että kaikkialla näkyi valopisteitä.” Vaikkei pimeys sitä ehkä käsitäkään, valo loistaa pimeydessä vastustamattomasti, näkyvästi ja koetusti. Luota, Jani, seurakuntaasi ja sen työhön, luota ihmisiin. Valo loistaa jo kaikkialla siellä, missä ihmiset tunnistavat toisissaan Jumalan kuvan ja elävät tämän mukaan. Toivo ei sammu sieltä, missä ketään ei jätetä yksin, vaan missä otetaan yhteyteen. Tätä seurakuntasi on todellistanut ja tätä se vastakin todellistaa: valoa ei vain puutu, vaan sitä myös on.
Paavalin sanoin: ”Jumala, joka sanoi: ’Tulkoon pimeyteen valo’, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.”