Kollegan kanssa keskustellessa kokee tulevansa syvästi ymmärretyksi, totesi moni viime viikolla sairaalasielunhoidon neuvottelupäiville osallistunut sairaalapappi Kirkkohallituksen sielunhoidon asiantuntijalle Virpi Sipolalle.
Sairaalapapit työskentelevät vaativassa ympäristössä kohdaten monin tavoin kuormittuneita ihmisiä ja kantaen muiden tunnetaakkoja. Toisaalta he ovat osa hoitoyhteisöä mutta toisaalta kuitenkin ulkopuolisia kannattelijoita myös terveydenhuollon henkilökunnalle.
Seurakuntatyöyhteisön kollegiaalinen tuki ei ulotu sairaalasielunhoidon ammattilaisiin samalla tavoin kuin seurakunnassa työskenteleviin. Niinpä yhdessä koolle tuleminen ja kokemusten jakaminen on erityisen arvokasta.
– Neuvottelupäivien kahvipöytäkeskusteluissa puhuttiin paljon siitä, että koulutus antaa kyllä eväät sairaalapapin tehtävään, mutta taitavaksi sielunhoitajaksi voi kehittyä vain työtä tekemällä, Sipola sanoo.
Neuvottelupäivät kokosivat Kokkolaan 24.–26.8. runsaat sata sairaalasielunhoidon ammattilaista.
”Tulevaisuudessa on kehitettävä sielunhoitopolkua”
Virpi Sipolan mukaan tulevaisuudessa on tärkeää vahvistaa seurakunnan työntekijöiden ja sairaalapapin yhteistyötä.
– Seurakunnissa on sielunhoitotyön taitajia kaikissa ammattiryhmissä. Voisimme kehittää sielunhoitopolkua. Esimerkiksi sairaalasta kotiutuva, sairaalapapin kanssa keskustellut potilas voisi mielellään jatkaa keskustelua myös kotona seurakunnan työntekijän kanssa, Sipola sanoo.
Jonkin verran tällainen ”saattaen vaihdettava” – käytäntö hänen mukaansa toimiikin, mutta siinä on vielä katkoksia.
Myös esimerkiksi perheet, jotka kohtaavat lapsen menetyksen tai elävät tilanteessa, jossa joku perheenjäsenistä on vakavasti sairas, voisivat Sipolan mukaan saada apua kotiin vietävästä tuesta.
– Vaikeissa tilanteissa ihmisillä ei ehkä itsellään ole voimavaroja lähteä tukea etsimään. Tässä tarvitaan seurakunnan työntekijöiden aktiivisuutta ja yhteistyötä yli toimialarajojen. Työntekijä voisi olla myös esimerkiksi kotihoidon tiimin mukana ensimmäisellä kotikäynnillä ja siten madaltaa kynnystä tuen saamiseen.
Tavoitteena laadukkaan kotisaattohoidon lisääminen
Neuvottelupäivien toinen pääpuhuja Porvoon piispa Björn Vikström painotti puheenvuorossaan, miten tärkeää on olla valmis kohtaamaan myös niitä ihmisiä, joiden luokse on vaikea mennä. Hän kiteytti puheessaan kirkon työntekijän asenteen toteamalla, että kun pappi menee sairashuoneeseen, hän ei vie Jumalaa mennessään. Jumala on jo siellä.
Toinen pääpuhuja, tukholmalainen palliatiivisen lääketieteen professori Peter Strang on kehittänyt Ruotsissa kotisaattohoitoa. Hänen mukaansa hengellisyys kuuluu olennaisena osana potilaan ja erityisesti kuolevan potilaan kokonaisvaltaiseen hoitoon.
Suomessa kotisaattohoidon tilanne vaihtelee paljon eri puolilla maata.
– Tällä hetkellä kuolevia pyritään hoitamaan yhä enemmän kotiin. Myös palveluasumisessa on tavoitteena se, että potilas voisi asua palvelukodissa loppuun saakka, Virpi Sipola kertoo.
Onnistunut kotisaattohoito edellyttää Sipolan mukaan ammattitaitoista henkilökuntaa. Hoitotyön ammattilaisen on oltava tarvittaessa nopeasti tavoitettavissa. On hyvä, jos potilaan läheisistä ainakin yksi henkilö sitoutuu saattohoitoon ja voi olla potilaan lähellä.
Lisäksi on tärkeää, että potilaalle on valmistettu osastopaikka, johon hän voi tilanteen niin vaatiessa siirtyä suoraan ilman päivystyksessä käyntiä.
Saattohoidossa pohdinnat eletystä elämästä, ihmissuhteista, elämän merkityksestä, Jumala-suhteesta ja kuoleman jälkeisestä nousevat esiin.
– Näissä pohdinnoissa sairaalasielunhoitaja tai sielunhoitotyön koulutuksen saanut seurakunnan työntekijä voivat olla tukena. Myös koulutetut vapaaehtoiset ovat kullanarvoisia vierellä kulkijoita sekä potilaalle että läheisille, Sipola sanoo.
Sairaalapapin läsnäoloa toivotaan myös päivystysyksiköihin
Terveydenhuollon henkilökunta arvostaa paitsi sairaalapappien antamaa henkistä tukea kriisitilanteissa myös heidän osaamistaan monikulttuurisuuskysymyksissä. Tämä selviää Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin hallintoylijohtajan Kaarina Torpan hoitohenkilöstöltä keväällä keräämästä palautteesta.
Laadulliseen kyselyyn, joka sisälsi paljon avoimia vastauksia, vastasi vajaat 40 osastonhoitajaa ja vastauksissa olivat edustettuina kaikki HUSin viisi sairaanhoitoaluetta.
Sairaalapapin merkitys olennaisena osana moniammatillista hoitotiimiä korostui erityisesti palovammapotilaiden kohdalla.
”Palovammapotilaalla voi olla oman palovammansa lisäksi menetettynä palovammatrauman yhteydessä koti, omaisia tai läheisiä ja potilas voi olla pysyvästi vammautunut tai kuoleva. Vähimmilläänkin palovamma aiheuttaa potilaalle elinikäisen fyysisen arven. Arpi voi olla myös henkinen ja hengellinen. Tässä kohtaamisessa sairaalapastori on tärkeä.” eräässä palautteessa todettiin.
Toisessa mainittiin, että sairaalapastorit ovat olleet jo noin 30 vuotta osana palovammapotilaiden hoitotiimiä ja kohdanneet sujuvasti myös muihin uskontokuntiin kuuluvia tai täysin uskonnottomia potilaita.
– Vastauksista voi lukea, että sairaalasielunhoitotyö koetaan erittäin myönteisellä tavalla merkitykselliseksi niin potilaiden, omaisten kuin henkilökunnankin keskuudessa. Vastauksissa nousee esille myös sairaalapappien monipuolinen osaaminen ja työnkuva. Yhtään negatiivista palautetta ei tullut. Kehittämisehdotuksia tuli jonkin verran ja niitä on hyvä käydä yhdessä läpi, Kaarina Torppa summaa tuloksia.
Torppa aikoo työstää saatuja vastauksia myös yhdessä Virpi Sipolan kanssa.
Vastaajien kehittämisehdotukset koskivat sairaalasielunhoidon mahdollisimman helppoa saavutettavuutta. Pappien toivotaan jalkautuvan osastoille myös oma-aloitteisesti ja olevan tavoitettavissa aina tarvittaessa. Sairaalapapin läsnäoloa toivottiin myös päivystäviin yksiköihin.
Osastonhoitajien mukaan henkilökunta on velvollinen etsimään potilaille kaiken heille sopivan tuen ja avun riippumatta omasta vakaumuksesta. Myös se on huomioitava, jos potilas ei halua hengellistä apua.
”Toivon lisää sairaalapappien vetämiä retriittejä”
Hallintoylijohtaja Torpan mukaan ihminen on fyysinen, psyykkinen, henkinen ja hengellinen kokonaisuus, joten hoidonkin tulee olla kokonaisvaltaista.
– Henkinen ja hengellinen elämä ovat syvällä ihmisessä ja se on osa potilaan ja henkilökunnan identiteettiä.
Vaikka sairaalapapit tukevat jo nykyisellään henkilöstön hyvinvointia monin eri tavoin, voisi sitä Torpan mukaan vahvistaa vielä esimerkiksi retriiteillä.
– Retriittimalli on olemassa, sillä henkilökunnan retriittejä toteutettiin ainakin Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä vuosina 2000-2009, jolloin olin siellä töissä. Työnantaja maksoi retriittimaksun ja henkilö osallistui sairaalapapin toteuttamaan retriittiin omalla ajallaan. Retriitit olivat suosittuja, Torppa kertoo.
Kaarina Torppa huomauttaa, että sairaalasielunhoitotyö on nykyisin niin luonteva osa potilashoitoa ja henkilöstön hyvinvoinnin edistämistä, että sairaalamaailmassa ei aina ymmärretä ja muisteta, kuinka suuren panostuksen seurakunnat itse asiassa tarjoavat potilaiden hoitoon ja henkilöstön parhaaksi.
Kuva sairaalasielunhoidon neuvottelupäiviltä: Minna Oksanen