Kymmenen vuotta sitten asiat näyttivät hyviltä.
Suomi oli vaurastunut 1990-luvulta lähtien, ja myös kirkon talous oli kehittynyt nopeasti. Suomen väkiluku kasvoi, samoin kirkon jäsenmäärä. Ansiotulojen kasvu oli jo vuosikymmeniä kasvattanut seurakuntien saamia veroja.
Tämän vuosituhannen alussa, vuonna 2002, kirkon jäsenmäärä alkoi kuitenkin laskea. Vuonna 2003 kirkosta eroaminen hypähti rajusti ylöspäin ja jatkui sen jälkeen aiempaa korkeammalla tasolla.
Samalla kirkon tulokehitys pysähtyi.
Laskevat verotulot suuri haaste
Vuoden 2003 jälkeen kirkon jäsenmäärä on vähentynyt lähes 270 000 hengellä. Taloudelliset vaikutukset ovat olleet tavattomat. Alle vuosikymmenessä kirkolta on jäänyt saamatta karkeasti arvioiden 180 miljoonaa euroa verotuloja.
Tilanne ei kärjistynyt heti kirkosta eroamisen kiihdyttyä. Lähteneistä jäsenistä huolimatta kirkollisverotuotto kasvoi pitkään, sillä kirkon jäsenet saivat parempaa ja parempaa palkkaa.
Nyt on kuitenkin alkanut uusi vaihe.
– Kun talouden kanssa tulee ongelmia, pitäisi saada tulot kasvamaan tai menot laskemaan. Kirkon talouden suurimmat haasteet ja uhat liittyvät tulopuolen kehitykseen. Näyttää siltä, että kirkon verotulot eivät enää kasva yhtä nopeasti kuin aiemmin, vaan saattavat kääntyä laskuun, toteaa Kirkon keskusrahaston johtaja, kirkkoneuvos Leena Rantanen.
Kirkko pyörittää miljardiluokan taloutta
Kirkon talous toimii miljardiluokassa. Kirkollisveron ja yhteisöveron tuotto oli korkeimmillaan vuonna 2008, jolloin se ylsi yhteensä 974 miljoonaan euroon. Lisäksi kirkon oman toiminnan tuotot olivat 148 miljoonaa euroa.
Vuonna 2008 kirkon kirstuun tuli siis rahaa 1,122 miljardia euroa. Viime vuonna summa oli hieman pienempi: 1,115 miljardia.
Myös seurakuntien toimintakulut ovat puhkaisseet miljardin euron rajan. Viime vuonna ne ylsivät 1,019 miljardin euron tasolle. Toimintakulujen taso pysyy yli miljardissa eurossa vielä useita vuosia. Pelkästään henkilöstömenot kasvavat yhä kymmenen miljoonan vuosivauhtia.
Vuosikate vielä plussalla
Kirkon talous on edelleen sikäli hyvällä tolalla, että toiminnan pyörittämiseen tulee rahaa enemmän kuin sitä menee. Kun lasketaan yhteen toiminnan tulot ja menot, verotulot, keskusrahastomaksut, keskusrahaston myöntämät toiminta-avustukset sekä sijoitusten tuottojen ja kulujen summa, saadaan luku, jota kutsutaan seurakuntatalouksien vuosikatteeksi. Tämä vuosikate oli viime vuonna 64 miljoonaa euroa plussalla, vaikka vuosikatteen suunta on ollut laskeva jo vuosikymmeniä.
Kirkko joutuu tekemään koko ajan myös investointeja. Niiden määrä on pysynyt suunnilleen samalla tasolla läpi 2000-luvun. Vuonna 2010 investointeihin kului yhteensä 140 miljoonaa euroa.
Kaikkiaan toimintakuluihin ja investointeihin on viime vuosina käytetty jatkuvasti enemmän rahaa kuin sitä on tullut. Vuosien 2007–2010 vuosikate on yhteensä 399 miljoonaa euroa plussalla, mutta investointeihin on käytetty 590 miljoonaa euroa. 191 miljoonan euron erotus on pitänyt kattaa säästöjä käyttämällä, omaisuutta myymällä ja lainaa ottamalla.
Kirkon jäsenmäärän laskemisen takia 2000-luvulla puuttumaan jääneet 180 miljoonan euron verotulot olisivat tulleet tarpeeseen.
Suuret yhtymät voivat hyvin
Kaikilla seurakunnilla ei kuitenkaan mene yhtä huonosti. Kuntien tavoin seurakunnat ovat eriarvoisessa asemassa eri puolilla maata.
– Suuret seurakuntayhtymät voivat edelleen hyvin. Tulot kasvavat monessa paikassa yhä kohtuullisesti ja menoihin on pystytty puuttumaan. Monissa pienissä seurakunnissa tilanne on samanlainen kuin kunnissa. Väki vähenee ja vanhenee, työpaikat hupenevat. Verotulot pienenevät, mutta menotarpeet eivät, Leena Rantanen selittää.
Miinukselle painuneiden seurakuntatalouksien määrä on viime vuosina kasvanut huolestuttavasti. Viime vuonna negatiivisen tuloksen teki 197 seurakuntaa. Vuosikate painui pakkaselle 121 seurakunnassa.
Seurakuntien kahtiajako näkyy muun muassa siinä, että vaikka vuosikate aleni viime vuonna 209 seurakunnassa, se kuitenkin kasvoi vielä 114 seurakunnassa.
Lisää yhteistyötä
Koska kirkon tulokehitys näyttää heikkenevän, edessä häämöttää tilanne, jossa ylijäämäiset seurakunnat eivät pysty kattamaan miinuksella kyntävien alijäämiä. Näin voi käydä piankin: viime vuonna seurakuntien yhteenlaskettu tilikausien tulos oli enää kaksi miljoonaa euroa, kun se vielä vuonna 2007 oli 107 miljoonaa.
– Minusta tuntuu, ettei seurakunnissa vielä ole täysin tiedostettu sitä, miten menoja pitää alkaa sopeuttaa. Kirkossa aiotaan keskittää ja tehostaa tukitoimintoja Henkilöstö- ja Taloushallinnon palvelukeskuksella ja yhteisellä jäsentietojärjestelmällä. Ehkä on syntynyt kuva, että ne pelastavat tilanteen, Rantanen pohtii.
Näiden hankkeiden tuottamat kahdeksan miljoonan euron vuotuiset säästöt eivät kuitenkaan riitä.
– Seurakuntatalouksien pitäisi pysyä kannattavina. Pidemmällä aikavälillä se on mahdollista vain, jos ne ovat tarpeeksi suuria. Henkilöstöresurssit pitää kohdistaa ydintoimintoihin, ja seurakuntien pitää hakea uudenlaista yhteistyötä toisten seurakuntien ja kuntien kanssa. Kiinteistöomaisuudesta pitää tarpeen mukaan kyetä luopumaan, Rantanen luettelee.
Kiinteistöt suurin talousongelma
Juuri kiinteistöt ovat kirkon talouden suurin ongelma, arvioi Pertti Simola. Hän on helsinkiläisen Malmin seurakunnan kirkkoherra ja kirkolliskokouksen talousvaliokunnan puheenjohtaja.
– Henkilöstömenot ovat kirkon suurin menoerä, mutta niistä pystytään säästämään nopeastikin. Kiinteistöistä ei päästä irti samalla tavalla.
Kiinteistökulut kuitenkin kasvavat. Kirkkoihin, kappeleihin, seurakuntataloihin ja leirikeskuksiin liittyvät maksut, ylläpitokulut ja peruskorjausinvestoinnit ovat merkittävä taakka kirkon taloudelle.
Tällä hetkellä joka neljäs kirkon veroeuro uppoaa kiinteistöihin. Korjausrakentamisen kustannukset ovat kasvaneet jatkuvasti 1990-luvulta alkaen.
Yhteisöverotuotot eivät kata menoja
Kulttuurihistoriallisten rakennusten ja hautausmaiden rakentaminen ja ylläpito ovat kirkolle annettuja tehtäviä. Näiden tehtävien rahoittamiseksi kirkko saa osuuden yhteisöverosta, jota valtio kerää yrityksiltä. Kirkon yhteisöverosta saama osuus on kuitenkin jäänyt jälkeen menoista, jotka kirkko käyttää yhteiskunnalta saamiinsa tehtäviin.
Yhteisöveron tuotto on voimakkaasti riippuvainen suhdanteista. Koska yleinen talouskehitys näyttää synkältä ja koska kirkon suhteellinen osuus yhteisöverosta laskee ensi vuonna, kirkko joutunee lähivuosina ohjaamaan yhteiskunnallisten tehtäviensä hoitoon kymmeniä miljoonia euroja kirkollisverotuotoista. Nämä rahat nipistetään seurakuntien toiminnasta.
– Ainoastaan toiminnan järkeistämisellä voidaan saada aikaan säästöjä, joihin kirkossa pitää suostua. Asiat, jotka tulevat yhdessä hoidettuina edullisemmiksi, kannattaa hoitaa yhdessä. Avuksemme saattaa tulla kuntauudistus, jota eduskunnassa valmistellaan. Jos Suomeen muodostetaan muutamia kymmeniä työssäkäyntialueiden mukaisia suurkuntia, seurakuntarakenne muuttuu niin, että talousyksiköt kasvavat merkittävästi, Simola sanoo.
Pelkkä koon kasvattaminen ei riitä. Seurakuntatalouksien pitää tarkastella, onko niillä sopivasti henkilökuntaa. Lisäksi kiinteistösuunnitelmat pitää perata läpi.
– Kiinteistöjen osalta kysymys tietenkin on, minne ylimääräiset saadaan myytyä. Vanhalle leirikeskukselle tai kirkolle ei todellakaan ole helppoa löytää ostajaa.
Epärealistiset odotukset
Pertti Simola uskoo myös, että 1990-luku on saattanut jättää seurakuntiin epärealistisia odotuksia.
– Kun 1990-luvulla tuli lama ja verotulot vähenivät, seurakunnat jarruttivat kovasti. Sitten erilaisista veroteknisistä syistä verotuloja saatiinkin takautuvasti kassaan ja taloustilanne koheni nopeasti. Ehkä se on jättänyt jälkeensä sellaisen ajatuksen, että kyllä tämä kirkon taloustilanne siitä oikenee, kun ennenkin oikeni.
Simola korostaa, että kirkossa pitää olla solidaarisuutta tulojen tasaamiseen niin, että ne seurakunnat, joilla menee hyvin, auttavat köyhempiä. Tasaamista ei kuitenkaan voida jatkaa loputtomiin.
Simola uskoo, että talouden kiristyminen herättää seurakunnat miettimään, mistä niiden kannattaa säästää. Oleelliset asiat – joiden pitää nousta kirkon ydintehtävästä ja ihmisten tarpeista – eivät saa vaarantua.
Ihmisten tarpeet huomioimalla pidetään kiinni kirkon jäsenistä ja huolehditaan näin viime kädessä myös sen tulopohjasta.
Ennakointi tärkeää
– Olisi tärkeää, että seurakunnissa pystyttäisiin ennakoimaan, ei pelkästään reagoimaan, sanoo Maiju Lemettinen.
Kirkolliskokouksen talousvaliokunnan varapuheenjohtajana toimiva Lemettinen on myös Lapuan seurakunnan kirkkoneuvoston taloudellisen jaoston puheenjohtaja.
Lapualla seurakunta ei ole joutunut tinkimään taloudellisesti. Seurakunta on paikkakunnalla vahva toimija ja kaupungin kumppani. Kirkkoon kuuluu edelleen 93 prosenttia asukkaista.
– Me elämme useassa suhteessa edelleen lintukodossa moniin muihin seurakuntiin verrattuna. Silti meilläkään ei ole veroprosentissa korottamisen varaa. Sitäkin pitää jo miettiä, voisiko oman leirikeskuksen myydä kaupungille tonttimaaksi, Lemettinen pohtii.
Puutteelliset tiedot ja ymmärrys taloudesta
Lemettinen on sanomalehti Ilkan pääkirjoitustoimittaja. Syyskuussa hän roimi lehdessä kansanedustajia, jotka eivät tunteneet valtion budjetin tunnuslukuja. Lemettisen mielestä kirkossa on nähtävissä samaa vaivaa.
– Ei pidetä haittana, ettei tunneta taloutta. Toisaalta seurakunnissa ei ehkä myöskään ymmärretä täysin, että heikkeneviin talouden aikoihin pitäisi jo varautua, Lemettinen sanoo.
Hän korostaa, että kirkon päättäjien pitää opetella tekemään epämieluisiakin päätöksiä. Luopuminen on vaikeaa, ja sen valitseminen, mistä luovutaan, on vaikeaa. Luottamushenkilöt toimivat mieluiten hyvän kakun jakajina. Talousarvioihin ollaan herkästi tekemässä lisäyksiä, vanhat resurssit halutaan säilyttää kaikkialla. Halu yhteistyöhön ei ole kovin korkealla.
Maiju Lemettinen arvelee, että luottamushenkilöillä ja työntekijöillä on kirkon talouden äärellä mittakaavaongelma. Kun puhutaan miljoonista ja kymmenistä miljoonista, raha häviää.
– Tavallinen ihminen ymmärtää hyvin ehkä asuntolainansa kokoisen summan. Kirkon taloudessakin luvut pitäisi tuoda lähelle ihmisen kokoa.
Lemettinen antaa vinkin:
– Jos yhtä tunnuslukua pitäisi opetella seuraamaan, se voisi olla seurakunnan vuosikate jäsentä kohti. Jos se on plussalla, hyvä. Jos se on useana vuonna laskeva tai peräti miinuksella, pitää pysähtyä vakavasti miettimään, mitä teemme seurakunnassamme väärin ja miten se voidaan korjata.
Eläkevastuu painaa
Kirkon taloudessa on yksi menoerä, josta ei pystytä säästämään. Kirkon eläkelaitos vastaa kirkon alan eläkkeiden maksusta. Tämän vuoden alussa kirkon eläkevastuiden määräksi laskettiin 4,1 miljardia euroa. Viime vuonna eläkelaitos maksoi erilaisia eläkkeitä 139 miljoonan euron edestä.
Lähivuosina yhä useampi kirkon henkilöstöön kuuluva siirtyy eläkkeelle, ja eläkemenojen arvioidaan kasvavan kahdeksan prosentin vuosivauhdilla. Kirkon maksamista palkoista kerätyt ja työntekijöiden maksamat eläkemaksut kattavat eläkkeiden määrän vielä muutaman vuoden ajan.
Erillistä eläkerahastoa kartuttamalla kirkko on varautunut päivään, jona eläkkeitä ei enää pystytä maksamaan eläkemaksuilla. Rahastossa on vajaa miljardi euroa, ja sitä kartutetaan rahastosiirroilla niin pitkään kuin eläkemaksut ovat suuremmat kuin eläkemenot. Sen jälkeen eläkkeitä rahoitetaan osin eläkerahaston sijoitustoiminnan tuotoilla.
– Eläkerahaston varat ovat riittävät, jos sijoitukset, joihin ne on sidottu, tuottavat vuodessa keskimäärin neljän prosentin tuoton, kirkkoneuvos Leena Rantanen sanoo.
Neljän prosentin reaalituottoa on historiallisesti katsottuna kohtuullista odottaa. Tuotto on kuitenkin riippuvainen suhdanteista.
Henkilöstövähennyksistä paineita eläkejärjestelmälle
Kirkon eläkejärjestelmään liittyy toinenkin ”suhdanne”. Seurakuntatalouksien vakaana pitäminen edellyttää henkilöstömenojen suitsimista. Kun kirkon verotulot laskevat, myös henkilöstön määrää pitää kyetä vähentämään.
Tämä kuitenkin lisää paineita eläkejärjestelmässä. Ensi vuodelle esitetään työnantajan eläkemaksuprosentin nostamista yhdellä prosenttiyksiköllä. Niin ikään uusi kirkollisveroperusteinen eläkerahastomaksu on esitelty kirkolliskokoukselle.
Kirkon henkilöstömäärä vähenee ennen kaikkea eläkkeelle siirtymisten kautta. Eläkkeiden maksajiksi jää yhä vähemmän väkeä. Palkkojen nousu auttaa eläkemaksujen keräämisessä, mutta vähentää säästöä, jota seurakuntatalouksissa kipeästi tarvitaan.
– Eläkkeiden tasoa pienentävän elinaikakertoimen käyttöön ottaminen vähentää myös kirkon eläkejärjestelmän paineita kohtalaisesti, Rantanen kertoo.
– Jos eläkerahaston tuotto on tarvittavalla tasolla, kirkon eläkejärjestelmän maksukyky yltää nähtävissä olevaan tulevaisuuteen.
Jos talous alkaa kompastella, eläkkeistä voi tulla kirkolle nykyistä paljon raskaampi taakka. Eläkevastuista ei voi säästää, vaikka kirkon talous pienenisi.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä