Koulukiusatusta Eero Haltiasta tuli seikkailija ja lähetystyötekijä – ”Oli se kivinen tie”

Eero Haltia on reissannut paljon. Perinnöllinen sairaus on aina läsnä. ”Elämäni on kuitenkin Jumalan käsissä ja unelmia täytyy elää todeksi. En tahdo päätyä kiroilemaan kiikkutuoliin”, hän sanoo Askel-lehdessä.

Eero Haltialla on ollut elämässään 36 osoitetta Nurmeksen Pohjoistieltä Tshekotsheko roadille Botswanaan. Koti on siellä, missä rakkaat ovat. Vaikka tien päällä.

Ensin huomio kiinnittyy kauniiseen huopahattuun. Salzburgista hankitussa hatussaan Eero Haltia näyttää oman polkunsa löytäneeltä mieheltä.

Eeron ensimmäinen kotiosoite oli Vanhatie Somerolla, taajamassa, jonka teitä hän alkoi ajella jo pikkupoikana, ensin kerrostalon, sitten omakotitalon ympäristössä.

– Koen olevani hämäläinen, vaikka olen elänyt monessa paikassa, maailmanmatkaaja pyykittää.

Rankasti koulukiusattu löysi seurakunnasta yhteisön

Se luottavainen pikkupoika, joka aikoinaan lähti koulutielle, on heittänyt pitkän lenkin tähän päivään, täksi lierihattuiseksi seikkailijaksi.

– Oli se kivinen tie; 15-vuotiaaksi asti olin rankasti koulukiusattu. Se lähti aika pienestä. Olin musikaalisesti lahjakas, en tehnyt asioita kuten muut enkä lähtenyt jengiin mukaan. Kun uskaltaa olla erilainen, muodostuu uhkaksi muille.

– Toisaalta kun ei tunne vielä itseään, ei kiusaamista osaa käsitellä. Lapsi myös suojelee vanhempiaan. Minäkään en kertonut heille kiusaamisesta.

Eero sanoo, että vaikka vanhemmat eivät tienneet, he pelastivat hänet rakastamalla ja tarjoamalla hyvän kodin, jossa ei tarvinnut pelätä. Myös hyvät harrastukset pitivät häntä koossa.

– Ratkaiseva käänne tuli vuonna 1986 rippikoulussa. Löysin seurakunnasta uuden kodin ja yhteisön, jossa sain olla omana itsenäni eikä kukaan kiusannut.

Rippikoulussa vieraili myös lähetystyöntekijä Ari Hukari, joka kertoi muslimityöstä.

– Kun kuuntelin häntä, olin aivan myyty ja minussa syttyi lähetysliekki.

Liekki jäi palamaan, ja Eero heittäytyi täysillä myös musiikkitoimintaan.

– Ennen kaikkea halusin seurata Jeesusta täysillä.

Kaksi lähetyskutsun saanutta vaeltajaa löysi toisensa

Vuosina 1990–1993 Eero opiskeli kirkon nuorisotyöntekijäksi Seurakuntaopistossa Järvenpäässä, tukikohtana asuntola ”Veturi”. Kesä 1992 meni kansainvälisessä harjoittelussa Kalifornian Napassa. Samana vuonna hän osallistui Suomen Lähetysseuran esikoulutukseen. Liekki paloi edelleen.

Ylläksellä, nuotion äärellä Eero tapasi sitten nuoren naisen, joka myös oli saanut omalla rippileirillään lähetyskutsun ja käynyt Raamattuopiston ja Kylväjän minilähetyskurssin.

– Siellä laavulla esitin Maaritille kysymyksen: ”Ruvetaanko seurustelemaan?”

Mies löysi kaltaisensa vaeltajan, jonka kanssa hän on kulkenut Suomen kansallispuistot ja erämaapolut. Häitä juhlittiin vuonna 1994 ja häämatka tehtiin Lemmenjoelle. Ensimmäinen yhteinen koti sijaitsi Lahdessa Hirsimäentiellä, jonne varusmiesdiakoni Haltia muutti Turun rannikkorykmentistä.

– Kenttärovasti Järviseltä sain käytännöllisen neuvon: ”Lue Kotimaa-lehdestä työpaikkailmoituksia. Minä kirjoitan sitten litteran.” Niin päädyin kolmeksi vuodeksi Nurmekseen, Pohjoistielle.

Kun paikallislehti haastatteli Eeroa, totesi toimittaja, että ”sun elämä ei tule olemaan helppoa, olet niin tosissasi uskosi kanssa”. Haastateltava vastasi, ettei se ole ollut helppoa tähänkään asti.

Eero otti tosissaan myös työnsä, johon hän heittäytyi täysillä.

– Otin viran vastaan vuonna 1994 ja 1995 olin viittä vaille kuollut uupumukseen. Minut pelasti pitkä työnohjaus, ja opin pitämään itsestäni huolta. Siitä jäi sitten kipinä opiskella myöhemmin kirkon työnohjaajaksi auttamaan tämän saman tien kulkijoita.

– Samana vuonna, juhannusaatonaattona jouduin Kuhmoisissa nelostiellä pahaan hirvikolariin. Tajusin, että elämä voi päättyä milloin vain ja Jumala kutsuu minua työhönsä. Laitoimme paperit sisään vuonna 1996 ja kevään 1998 olimme lähetyskurssilla Helsingissä Tähtitorninkadulla.

Botswanan hietikoilla nuorisotyönohjaaja sai kutsun diakoniksi

Nuoripari oli valmis lähtemään mihin tahansa, missä tarvittiin fysioterapeuttia ja nuorisotyöntekijää. Ovi avautui Afrikkaan. Ensin kielikurssi Birminghamissa Englannissa, sitten uudet osoitteet Kabelo waylla ja Tshekotsheko roadilla Botswanassa.

– Olin Botswanassa seurakunnan työntekijä köyhässä kirkossa, jossa vapaaehtoisilla oli iso rooli. Saarnasin, opetin nuorille kitaransoittoa ja järjestin yökahviloita, joissa oli mukavaa tekemistä, nuoret saivat kohdata toisiaan ja oppivat huolenpitoa. Yömyöhällä kävimme saattamassa heitä turvallisesti kotiin. Teimme myös paljon kotikäyntejä aidsiin sairastuneiden luo.

Niin Afrikka teki Eerosta diakonin. Syttyi uusi kipinä, ja myöhemmin hän hakeutui opiskelemaan sosionomi-diakoniksi Suomessa.

Paluu Hämeen Härkätielle

Maarit ja Eero olivat Afrikassa kolme työkautta, yhteensä 10 vuotta, ja tuona aikana he saivat kolme lasta. Joona syntyi vuonna 1997, milleniumvauva Hanna 2000 ja Saara 2006. Suomeen perhe palasi, kun esikoinen lähestyi yläasteikää. Joona olisi joutunut kouluun toiselle paikkakunnalle, ja tuntui turvallisemmalta asettua Suomeen.

– Meitä odotti koti Hämeen Härkätien varressa Muonamiehentiellä Hämeenlinnassa. Lapset pääsivät englantipainotteiseen Nummen kouluun, ja tuossa iässä heidän oli helppo myös suomalaistua.

Maaritista tuli yrittäjä, ja Eero toimi viisi vuotta SLS:n hiippakuntatyössä, kunnes valmistui sosionomi-diakoniksi vuonna 2013 ja sai paikan Riihimäeltä.

– Kohtaan työssäni hyvin erilaisissa elämäntilanteissa eläviä ihmisiä, jotka tarvitsevat vaikka velkaneuvontaa. Diakoniatyö muistuttaa tiepalvelua; me autamme, tuli apua pyytämään kuka tahansa.

”Rukous on hirveän tärkeää”

Eero sanoo, ettei lähetyskutsu ole mihinkään sammunut. Hän laulaa EtCetera-kuorossa, joka järjestää Majataloiltoja eri puolilla Suomea. Maaritin kanssa he osallistuvat avioparityöhön ja kotiseurakuntansa esirukoustyöhön.

– Opimme jo Afrikassa, miten tärkeää oli saada olla lähettäjien esirukousten varassa ja kulkea ennalta valmistettuja teitä. Rukous on hirveän tärkeää. Suomessa oli sukupolvi, joka rukoili maamme puolesta vaikeina aikoina. Nyt he ovat jo maan povessa, ja tarvittaisiin uusi sukupolvi ottamaan rukousvastuuta.

Eero ja Maarit viettävät paljon aikaa yhdessä. Kävelevät, hiihtävät, saunovat, laittavat ruokaa.

– On ihan sama mitä teemme, pääasia, että saamme olla yhdessä. Avioparityössä opimme, että lasten paras koti on isän ja äidin hyvä suhde. Oli osoite tai paikka mikä hyvänsä.

– Meidän kotimme on Muonamiehentiellä, mutta yhtä hyvin se voisi olla vaikka asuntovaunu, matkustajakoti tai hotelli. Olemme matkustaneet perheenä paljon. Joka kesä teemme pitkän reissun. Etelä-Eurooppa on jo koluttu. Seuraavaksi suuntaamme Itä-Eurooppaan, Romaniaan, Bulgariaan ja Serbiaan.

Jeesus kolkutti sydämen ovella ja kutsui mukaansa

Eero osallistui tänä vuonna Barabbaan roolissa ja Maarit oppaana kotiseurakunnan pääsiäisvaellukseen. Näillä vaelluksilla he ovat olleet niin Nurmeksessa ja Vivamon Raamattukylässä kuin Botswanassa. Ehtoollismalja on kohotettu. Vasara on paukkunut. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit” -huuto kaikunut. Kärsimyksen asemalta toiselle kuljettaessa.

– Olemme tehneet tietä joka paikassa. Syyslomalla 2015 saimme kulkea kahdestaan Jerusalemissa Via Dolorosaa. Oli pysäyttävää nähdä paikat, joista Raamattu puhuu. Kirja avautui uudella lailla elävänä ja totena. Jos me emme huuda, niin kivet huutavat siitä, mitä tapahtui.

Raamatusta Eero löysi myös sanat ”Minä olen tie, totuus ja elämä”, eikä hän ole toipunut siitä. Jeesus kolkutti sydämen ovella ja kutsui mukaansa. Vaeltaja kertoo lähteneensä seuraamaan sitä tietä, ja eksyneensä monta kertaa. Mutta tie on pysynyt.

– Se tie vie toisten ihmisten luo. Ja lopulta taivaaseen. Kotiin.

”Sairaus on realiteetti ja elämäni Jumalan käsissä”

Eero toteaa, että Jeesus voi johdattaa hänet mihin vain. Kun lapset ovat kasvaneet, nyt voi olla kuulolla, tuleeko vielä kutsu lähteä jollekin lähetyskentälle.

– Häneltä saan kaiken, myös terveyden. Sairastan perinnöllistä sairautta enkä tiedä elämän päivien pituutta. Minulla on polykystiset munuaiset; sisäelimiin muodostuu kystiä, mihin ei ole mitään hoitokeinoja. Lopulta voin joutua dialyysiin.

– Mutta kuten lääkärikin sanoi, elämäänsä ei kannata invalidisoida. Sairaus on realiteetti, ja elämäni on joka tapauksessa Jumalan käsissä. En tahdo päätyä kiroilemaan kiikkutuoliin. Elämässä täytyy elää unelmiaan todeksi.

Sinä tutullakin tiellä eksyä voit, kun pimeä yllättää.

Kompassin neula ei pohjoista löydä ja karttakin häviää.

Löysin polun, jolla tarvii ei yksin olla, siellä pimeään et jää.

Heti alussa opas selvittää, mistä löytyy määränpää.

Olen löytänyt tien ja tiedän, että se

tie minut kotiin vie.

Jeesus kuollessaan sen tehnyt on,

turvana Jumalan armo on.


Sanat & Sävel: Eero Haltia 7.8.1993

Kuva: Jukka Granström

Ilmoita asiavirheestä
Edellinen artikkeliSTT: Käräjäoikeus tuomitsi pappi Marjaana Toiviaisen sakkoihin – ei noudattanut poistumiskäskyä
Seuraava artikkeliEspoon hiippakunnan tuomiokapitulin päätöksiä

Ei näytettäviä viestejä