Krakovasta on linnuntietä noin 200 kilometriä Ukrainan rajalle. Krakovaan syyskuun puolivälissä yli tuhat luterilaista koonneen Luterilaisen maailmanliiton (LML) yleiskokouksen teemana oli Yksi ruumis, yksi henki, yksi toivo. Kokouksen aikana Venäjä teki iskuja muun muassa Lviviin, Puolan rajalla olevaan kaupunkiin.

Yleiskokoukseen osallistui Ukrainan lisäksi ihmisiä monilta eri sota- tai konfliktialueilta, kuten Myanmarista ja Etelä-Sudanista.

Usein sanotaan, että lapset ja nuoret ovat tulevaisuus. Tämän maailman todellisuudessa lapsia kuitenkin kuolee sodassa. Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainassa on tähän mennessä kuollut yli 500 lasta.

Parempaa tulevaisuutta Ukrainaan rakennetaan kuitenkin jo nyt muun muassa Kirkon Ulkomaanavun toimesta koulutusta tukemalla.

Tässä työssä mukana oleva ukrainalainen projektipäällikkö Irina Kudina sanoi Krakovassa:

– Toivoa antaa se, kun sodan keskellä pystymme tarjoamaan lapsille ja nuorille mahdollisimman normaalia elämää koulutuksen ja esimerkiksi kesäleirien kautta. Opiskelun kaltaista tuttua rutiinia ei saa rikkoa.

– Koulutuksen tukeminen tarkoittaa käytännössä muun muassa iskuissa tuhoutuneiden koulujen jälleenrakentamista, luokkien rakentamista pommisuojiin ja metroasemille sekä vessojen, lämmittimien ja generaattorien hankkimista niihin.

SUOMESTA KÄSIN on välillä vaikea muistaa, että valtaosa maailman luterilaisista elää pienenä vähemmistönä omassa maassaan. Esimerkiksi Israelissa ja palestiinalaishallinnon alla asuvista seitsemästä miljoonasta palestiinalaisesta kristittyjä on yksi prosentti. Heistä luterilaisia on 2 500.

Jordanian ja Pyhän maan luterilaisen kirkon emerituspiispa, Suomessa aikoinaan opiskellut Munib Younan on puhunut palestiinalaisten puolesta ja tilanteesta jo 1970-luvulta lähtien. Toukokuussa hänet palkittiin Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkillä laajasta uskontojen välisestä työstä rauhan, sovinnon ja kristinuskon puolesta.

Tämä työ jatkuu edelleen. Yleiskokouksen aikana 73 vuotta täyttänyt Munib Younan matkusti Krakovasta Lontooseen tapaamaan ministereitä sekä eri maiden uskontojohtajia rauhaan liittyvissä kysymyksissä.

Munib Younan lienee yksi luterilaisen maailman suorapuheisimpia piispoja.

Krakovassa hän muotoili sanansa toivosta:

– On hyvä, että me luterilaiset kokoonnumme yhteen. Mutta vaarana on että käperrymme itseemme. Se ei riitä, että puhumme keskenämme itsellemme, vaan meillä pitää olla profeetallinen rooli yhteiskunnassa. Kristityn maailman pitäisi puhua paljon enemmän vainotuista kristityistä Nigeriassa, Pakistanissa ja Jerusalemissa.

– Minulla ei ole varsinaista optimismia maailman suhteen, mutta toivo on ensinnäkin siinä, että meillä on Jumala, joka on oikeudenmukaisuuden Jumala. Ja Jeesus, joka on ylösnoussut Jerusalemissa, siis ei Washingtonissa eikä Helsingissä. Välillä tämä saattaa unohtua.

– Toivo on myös siinä, kun kirkot puhuvat oikeudenmukaisuuden puolesta Martin Luther Kingin tavoin. Puhuvat vaikka poliitikot eivät pitäisi heidän puheestaan. Kirkkojen pitäisi ottaa vahvempaa yhteiskunnallista kantaa esimerkiksi siitä ettei ihmisiä enää hukkuisi Välimereen. Meidän kristittyjen pitää huolehtia jokaisen ihmisen ihmisarvosta.

YLEISKOKOUKSESSA JUMALANPALVELUKSILLE oli annettu paljon tilaa. Yhdessä vietetyt messut yhdistivät eri yhteiskunnallisissa todellisuuksissa asuvia ja joistakin teologisista kysymyksistä eri tavoin ajattelevia luterilaisia.

Yhtä näistä messuista vietettiin Krakovan ainoassa luterilaisessa kirkossa, Pyhän Martinin kirkossa. Siinä on toiminut aikanaan yksi maailman ensimmäisistä protestanttisista seurakunnista. Krakova on erityinen kaupunki katolilaisille muun muassa siksi, että sen arkkipiispana oli vielä 1970-luvulla kardinaali Karol Wojtyła, sittemmin paavi Johannes Paavali II.

Luterilaisten maailmanlaajaa yhteyttä kuvasti se, että Pyhän Martinin kirkon messun toimittajien joukossa oli kaksi puolalaista pappia, yksi yhdysvaltalainen piispa, yksi angolalainen piispa ja palestiinalainen pappi, neljä miestä ja yksi nainen.

Yleiskokouksen monipuolinen musiikki sai paljon kiitosta. Musiikista vastannut unkarilaissuomalainen Kinga Marjatta Pap tahtoikin tarkastella toivon käsitettä jumalanpalveluksen näkökulmasta:

– Toivon ytimessä on itse Kristus: jumalanpalveluksessa kohtaamme hänet ja toisemme. Yleiskokouksessa olemme saaneet kokea rukouksen sanatonta yhteyttä, sävelien ja kosketuksen kieltä.

– Projektien ja teemavuosien sijasta monipuolinen jumalanpalveluselämä kantaa kirkkoa ja inhimillisiä yhteisöjä myös kotimaassa. Hiljaisuus, sydämestä kumpuava laulu, osallistava liturgia ja vahva sananjulistus ruokkii jokaista ja antaa tulevaisuuden ja toivon.

MONTA VUOTTA sitten olin työmatkalla Angolassa. Matka maan pohjoisosiin pakolaisleirille oli siirtynyt parilla päivällä ja jäin odottamaan matkan jatkumista LML:n vierastalooon maan pääkaupungissa Luandassa.

Toisena vierastalon väliaikaisena asukkaana oli nuori angolalainen teologian opiskelija Tomás Ndawanapo. Hän oli lähdössä Brasiliaan jatkamaan teologian opintojaan. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta ainakin minun kokemukseni mukaan meillä oli yhteys yhteisillä aterioilla.

Angolan sisällissota jatkui silloin jo kolmatta vuosikymmentä. Vuonna 2002 päättyneessä sodassa kuoli puoli miljoonaa ihmistä.

Krakovassa tapasin Tomás Ndawanapon ensimmäisen kerran lähes kolmeen vuosikymmeneen. Nyt hän oli harmaantunut kirkkonsa piispa. Hän jakoi minulle messussa ehtoollista.

Myöhemmin keskustelimme toivosta:

– Näen toivoa ihmisissä, jotka ovat valmiita keskustelemaan toistensa kanssa. Meillä on suuria kysymyksiä liittyen ilmastonmuutokseen, harhaanjohtaviin teologioihin ja poliittiseen tilanteeseen.

– Vallassa olevien velvollisuus on muuttaa yhteiskuntaa esimerkiksi ilmastokriisin suhteen, mutta liian usein he huolehtivat vain omasta hyvästään. Tässä suhteessa kirkkojen pitää olla äänekkäitä.

– Kun tapasin äskettäin maamme presidenttiä, hän tahtoi tietää, miten kirkot voivat olla avuksi ruuan jakamisessa kaikkein köyhimmille. Kirkko jakaa toivoa myös jakamalla ruokaa. Olosuhteet vaihtelevat ihmisten elämässä eri puolilla maailmaa, mutta lopulta toivo on aina Kristuksessa.

PAAVI FRANCISCUKSEN kotimaassa Argentiinassa on 44 miljoonaa asukasta. Maan yhdessä luterilaisessa kirkossa, joka käsittää myös alueita Paragyaista ja Urugyaista, on 27 000 jäsentä.

Kirkon diakoniaosaston johtaja, argentiinalainen Nicolás Rosenthal esitteli kirkkonsa työtä muun muassa alkuperäiskansojen parissa.

Kysymykseen toivosta hän vastasi:

– Monet asiat aiheuttavat pessimismiä. Yksi niistä on yli sadan prosentin vuotuinen inflaatio ja sen aiheuttamat taloudelliset vaikeudet tavallisten ihmisten elämässä. Argentiinalaisista 45 prosenttia ja nuorista 60 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella. Meillä on vaalit kuukauden päästä ja äärioikeisto on nousussa. Tuntuu siltä, että vihapuhe ja viha saavat entistä enemmän sijaa.

– Kristittyinä toivomme ja teemme työtä paremman yhteiskunnan puolesta. Panostamme diakoniaan ja alkuperäiskansojen aseman parantamiseen. Näen Jeesuksen silmät jokaisessa ihmisessä kenen kanssa työskentelen.

– Ilmastonmuutos näkyy ja johtuu osin metsien kaatamisesta. Niitä kaadetaan, että voitaisiin viljellä soijaa sikojen ruuaksi Euroopassa ja Kiinassa.

– Kirkko yrittää toimia oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Että ketään kohtaan ei harjoitettaisi vihapuhetta.

– Uskon Jumalan olevan kanssamme, jos yksikin meistä on hänelle uskollinen. Kun emme laske käsiämme alas, vaan vastaamme Jumalan kutsuun työhön oikeudenmukaisuuden puolesta. Hän ei petä meitä.

TANSANIASSA ON maailman toiseksi suurin luterilainen kirkko, jonka jäsenmäärä on 7,9 miljoonaa ihmistä. Yksi tämän suuren kirkon jäsenistä on Witness Issa Maratu. Hän on Suomen Lähetysseuran ja LML:n stipendiaattina väitöskirjatutkija Makumiran yliopistossa.

– Kun katson tulevaisuuteen niin näen toivoa sukupuolten tasa-arvossa. Meillä Tansaniassa on ollut nainen presidenttinä jo vuodesta 2021. Kirkossa ei ole vielä kuitenkaan naisia johdossa tai piispoina, mutta uskon, että tulevaisuudessa niihin tehtäviin valitaan myös naisia.

ETELÄ-AMERIKAN KOOLTAAN ja väkiluvultaan pienimmässä valtiossa Surinamessa on noin 600 000 asukasta. Yleiskokouksen avajaisissa piti vahvan ja energisen saarnan surinamelainen Danielle Dokman.

Hän puhui siitä, että yö on peittämässä maanpiiriä ja oikeudenmukaisuus on häviämässä.

– Mutta te perheeni Kristuksessa, minä sanon teille, nouskaa ylös ja astukaa ulos. Nouskaa ylös ja toimikaa.

Myöhemmin tavatessamme Danielle Dokman sanoi:

– Näen toivoa monissa kirkkoni jäsenissä, kun he huolimatta oman elämänsä taloudellisista vaikeuksista jatkavat muiden ihmisten auttamista. Tätä toivoa näen erityisesti nuorissa ihmisissä, jotka eivät anna periksi myöskään ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä.

– Vaikka kirkkoni on pieni, yritämme saada aikaan muutoksen. Surinamen heikossa taloudellisessa tilanteessa autamme ihmisiä käytännössä jo tänään. Toivo on näissä auttavissa käsissä, niissä käsissä näen Kristuksen kädet.

ETELÄ-AFRIKASSA JÄRJESTETTIIN ensimmäiset vapaat vaalit 29 vuotta sitten. Maassa oli virinnyt vahva toivo Nelson Mandelan vankilasta vapauttamisen jälkeen. Hänet valittiin maan ensimmäiseksi presidentiksi.

Mandelan ajan päätyttyä 57 miljoonan asukkaan Etelä-Afrikka on taantunut monin tavoin muun muassa korruption suhteen. Vuosikymmeniä kestäneen rotuerottelun aiheuttamia valtavia ongelmia ei ole pystytty ratkaisemaan.

Eteläafrikkalainen pappi ja vapaaehtoistyöntekijä Petra Röhrs sanoi näkevänsä toivoa omassa seurakunnassaan.

– Me olemme monirotuinen, monikulttuurinen ja monikielinen yhteisö ja tulemme erilaisista taustoista. Myös sen suhteen, miten meitä on alistettu tai suljettu ulos yhteisöstä.

– Jeesuksessa Kristuksessa yhdistettyinä yritämme jakaa tarinamme, kuunnella toisiamme ja vastata asuinalueemme ihmisten tarpeisiin. Toivo kannustaa meidät iloitsemaan erilaisuudestamme sekä sietämään jännitteitä ja eroja siksi koska jaamme Kristuksen rakkauden. Erilaiset ihmiset pitävät seurakuntaamme kotinaan ja ovat sitoutuneet toivon käsiksi ja jaloiksi yhteisössämme, kaupungissamme ja maassamme.

AUSTRALIAN LUTERILAISESSA kirkossa on 30 000 jäsentä. Kirkon kouluissa käy kuitenkin yli kaksinkertainen määrä oppilaita. Professori Lisa Schmidt työskentelee Australian luterilaisen kirkon lastentarhojen ja koulujen parissa.

– Vaikka koulujemme oppilaista vain pieni vähemmistö on luterilaisia, opetamme toivon merkitystä kirkkomme opetuksen mukaan. Toivo mahdollistaa meille tulevaisuuteen katsomisen luottavaisesti. Niin että laitamme turvamme ja uskomme Jumalan lupauksiin erilaisissa tilanteissa ja eteen tulevissa asioissa.

– Toivoa on aina edessäpäin, toivo on avoin kaikille mahdollisuuksille, eikä sitä rajoita edes se mitä ymmärrämme toivoa.

– Näen toivoa jokaisessa lapsessa, kun he oppivat ja kasvavat edessä oleviin vaatimuksiin. Me emme tiedä millaiseen tulevaisuuteen valmistamme heitä, mutta siitä Jumala pitää huolen.

UKRAINAN HARKOVASSA työskentelevä piispa Pavlo Shvarts kommentoi paneelikeskustelussa yhtä kokouksen pääpuheenvuoroista, jonka piti Ruotsin arkkipiispa emerita Antje Jackelén. Pääpuheenvuoro liittyi toivoon.

Jackelénin sinänsä hieno puhe kulki pääosin teoreettisella ja teologisella tasolla. Osaltaan näiden kahden piispan tapa puhua alleviivasi sitä miten erilaisissa olosuhteissa Euroopassa eletään.

Pavlo Shvarts totesi myöhemmin tavatessamme, että Ukrainassa puhe toivosta on käytännön tasolla eikä se ole niinkään teologinen kysymys.

– Sota-aikana toivo on hyvin käytännöllinen asia, joka toki teologisella tasolla liittyy Jeesuksen Kristuksen ylösnousemukseen.

– Meille Ukrainassa toivo on paljon monimutkaisempi asia elämän ja kuoleman äärellä. Arjessamme on koko ajan läsnä ensinnäkin oma kuolema, elääkö elämänsä viimeistä päivää, toiseksi läheisen ihmisen menettäminen sekä epätietoisuus sodan päättymisestä. Tässä kontekstissa toivon ylläpitäminen on välttämätöntä elämän säilymiseksi.

– Tähän liittyy se, että toisen ihmisen tarinaa on aina keskityttävä kuuntelemaan. Muuten jakaa toiselle ihmiselle halpaa toivoa.

KUUNNELTUANI VIIKON ajan toivon näkökulmia eri puolilta maailmaa minusta alkoi tuntua siltä, että parhaimmillaan toivo on sinnikästä ja se johtaa tekoihin. Niitä tehdäkseen jokainen tarvitsee toisen kannustusta.

Yleiskokouksen pääpuhujaa, katolista teologi, monsignore Tomáš Halíkia pyydettiin tiedotustilaisuudessa lyhyesti vastaamaan siihen, mitä on toivo on. Hän mietti hetken ja vastasi näin:

– Toivosta kertoo se päivä Gennesaretin järven rannalla, kun Jeesus tapasi ensimmäisen kerran Simon Pietarin. Hän ja muut kalastajat olivat olleet koko yön kalassa, mutta eivät olleet saaneet yhtään saalista. Meillä saattaa usein olla sama tunne kuin näillä kalastajilla. Verkkomme ovat tyhjiä ja me olemme väsyneitä. Mutta Jeesus sanoi kalastajille: Menkää ja yrittäkää uudestaan.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta.

Kotimaa kysyi maailman luterilaisilta, mikä antaa toivoa – Vastauksissa puhuttiin pommisuojista ja jumalanpalveluselämästä

Ilmoita asiavirheestä