Kolumni: Paavali muistutti teologian kanssa näperteleviä vapaudesta, yhteydestä ja aikuisuudesta

Viimeaikainen keskustelu Sleyn Maata Näkyvissä -festarien messusta ja siellä vietettävästä ehtoollisesta on saanut minut miettimään kolmea asiaa tai kolmea pointtia kuten nykyään kirkossa on niin suosittua sanoa. Mietin Lutheria, Paavalia ja Sanan opettajan velvollisuutta.

Kysehän on siitä, että festareilla on vietetty perjantai-iltaisin messua, jolla on käynyt tuhansia nuoria. Se on hienoa. Naispuoliset papit eivät kuitenkaan ole saaneet osallistua messun toimittamiseen, koska se ei sovi Sleyn virkakäsitykseen. Se on ongelma. Nyt arkkipiispa on linjannut, että messua ei enää toteuteta Turku-hallissa vaan paikallisissa seurakunnissa, jolloin myös naiset voivat osallistua messun toimittamiseen.

Tästä on seurannut keskustelu siitä, mikä oikein on Sleyn käsitys ehtoollisesta. Onko ehtoollinen pätevä, jos sen toimittaa naispuolinen pappi, vai eikö se ole pätevä, koska nainen ei oikeasti ole pappi eivätkä ehtoollisaineet muutu Kristuksen lihaksi ja vereksi? Tähän Sleyllä ei ole selkeää virallista kantaa, sen sijaan kyllä varovaisuutta: on parempi välttää naisen jakamaa ehtoollista, ettei tule tehneeksi virhettä.

Tässä kohdin mieleeni nousee nuori Luther, joka ainaisten syntiensä vaivaamana ja tuomion pelossa kävi uuvuksiin saakka ripillä, kunnes ymmärsi armon suuruuden. Tai Paavali, joka uuvahti siihen, että Herran tulon viipyessä seurakuntalaiset alkoivat näperrellä teologisten kysymysten kanssa ja kehotti kristittyjä muistamaan, että heidät on kutsuttu vapauteen (Gal. 5), aikuisuuteen ja yhteyden vaalimiseen (Ef. 4).

Sanan opettajalla on suuri vastuu. Kommunikaatio ei ole koskaan yksinkertaista. Vaikka itse olisi epävarma, on syytä muistaa, että penkissä istuvassa kuulijassa virheen pelko voi moninkertaistua. Kun opettaa armon avaruutta ja iloista uskonvarmuutta, mutta samalla muistuttaa uskovien joutuvan koko ajan ahtaammalle maailmassa ja virheiden vaanivan oman kirkon messuissa, saattaa tahtomattaan rauhan sijaan kylvää pelon siemeniä.

Kirkkoon kuuluvien keskinäistä raivoa seuratessa tulee mieleen, niitetäänkö siinä oikeastaan vuosien ajattelemattomien saarnojen ja raamatunopetusten satoa. Pitäisikö Sanan opettajien – niin konservatiivien kuin liberaalienkin – opetella hillitsemään omia intohimojaan ja Paavalin lailla ajatella paimennettavan laumansa yhteistä hyvää.

”Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi” (Ef. 4:2-4).

Kuva: Freija Özcan. Ei lampaita saa pelotella.

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Edellinen artikkeliRippikoulujen uusi opetusväline on saavuttanut suosiota nuorten keskuudessa
Seuraava artikkeliHelsingin teologinen tiedekunta sai aloituspaikkansa täytettyä – ”Viime vuosi oli poikkeus”

Ei näytettäviä viestejä