Kotimaa-lehti uutisoi 3.7., että suviseuroissa näkee paljon lapsia ja nuoria, mutta silti puheissa oli läsnä suru niistä nuorista, jotka eivät olleet paikalla. Kysyttiin, onko se paimenen huolta yhdestä lampaasta. Vastaus on ei, ainakin siinä mielessä, että pois jääneitä todella on paljon. Lähes jokainen perhe ja perhekunta joutuu toteamaan vuorollaan, että se ja se lapsi tai lapsenlapsi ei enää halunnut lähteä seuroihin.
Syyt ovat monet: nuori saattaa esimerkiksi todeta, että hän uskoo kyllä, mutta ei samalla tavalla kuin lestadiolaiset, tai että uskovaisen elämäntapa ei tunnu sopivalta itselle. Tänä kesänä vastaani tuli kuitenkin uudenoloinen ajatus. Mieleeni muistuu useampikin keskustelu, jossa vanhemmat kipuilivat saman asian äärellä: mitä jos lapsi ja nuori kokee, että ”uskonasia” ei kosketa häntä? Jos nuori ei kaipaa armoa? Seurapenkissä istuva läheiseni huokaisi, että puhujat voisivat saarnata synnin, syyllisyyden ja anteeksiannon lisäksi myös siitä, kun synnintuntoa ei ole.
MIETIN, VOIKO olla mahdollista, että tässä ajassa elävä nuori ei koe tarvitsevansa pelastusta ja taivastoivoa. Ovatko nuoret nauttineet niin korkeasta elintasosta, turvallisuudesta ja mahdollisuuksien runsaudesta, että käsitys omasta epätäydellisyydestä ja kuolevaisuudesta on kadonnut? Kun katsoo ympärilleen tässä sotien ja kuumuuden runtelemassa maailmassa, se tuntuu melko epätodennäköiseltä.
Sen sijaan mahdollisemmalta tuntuu se, että seurojen puhe synnistä ja armosta on vain viritetty nuoren näkökulmasta väärälle taajuudelle. Lestadiolaisuudessa puhe synnistä on usein puhetta elämäntavoista ja -valinnoista: mitä voi harrastaa, millaista viihdettä kuluttaa, miten seurustella. Mutta mitä merkitystä tällaisella on maailmassa, jota uhkaa ekokatastrofin muodossa oleva maailmanloppu? Toki puhutaan myös oikeista synneistä kuten itsekkyydestä tai oman edun tavoittelusta, mutta tulkinnat puhutun merkityksestä vaihtelevat. Vanhempi väki voi nähdä itsekkyytenä esimerkiksi sen, kun kaikki nuoret eivät suostukaan suurperheen vanhemmaksi. Nuoren näkökulmasta taas pienempi perhe voi olla vastuun kantamista ja kohtuullisuutta.
MITÄ TAPAHTUISI, jos puhe synnistä viritettäisiin uudelle taajuudelle? Rasismi on syntiä. Eläinten kaltoinkohtelu on syntiä. Ylikuluttaminen on syntiä. Vallan väärinkäyttö on syntiä. Perättömien puhuminen ja toisen solvaaminen on syntiä… Avautuisivatko nuorten korvat kuuntelemaan?
Oma kysymyksensä on, onko puhe syyllisyydestä ja armosta oikeassa suhteessa. Itse olen väsyksiin asti kantanut mukanani syyllisyyttä, johon on kutoutunut lestadiolaista syntikäsitystä, velvollisuudentuntoista kansalaisuutta ja suhteettoman hyväosaista länsimaalaisuutta. Tärkein ja lohduttavin saarna, jota tämän kesän seuroissa sain kuulla, oli vakuutus siitä, että ihminen saa nostaa katseensa pois itsestään ja omista teoistaan, Kristuksen kasvoihin.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja freelance-toimittaja.