Kirkollamme on maailman paras nuorisotyö ja maailman huonoimmat jumalanpalvelukset.
Molemmat väitteet voidaan perustella samalla asialla, osallistujien määrällä. Se ei tietenkään ole järkevä tapa arvioida sen paremmin kirkon nuorisotyötä kuin jumalanpalveluselämääkään. Rinnastus on kuitenkin kuvaava. Kirkon rippikoulutyö on miltei kokonaan erotettu yhteisestä sunnuntaiaamun jumalanpalveluksesta – siitä, mikä kirkkojärjestyksen ja tunnustuskirjojen mukaan on kirkon keskiössä.
Kirkon nuorisotyön laadusta kertovat muutkin mittarit kuin osallistujien korkea määrä. Tutkimusten mukaan rippikoulu vaikuttaa myönteisesti nuorten identiteetin kehittymiseen ja auttaa ymmärtämään sekä omaa että toisten uskonnollisuutta. Useampi kuin kaksi kolmesta nuoresta on tyytyväinen rippikouluunsa.
***
Kun nuorisotyötä tarkastellaan osana seurakuntaelämän kokonaisuutta, asia on monimutkaisempi. Perinteisen kansankirkollisen logiikan mukaan ihminen solmii yhteyden seurakuntaan muutamissa elämänsä käännekohdissa. Niitä ovat kaste, konfirmaatio, häät, omien lasten kaste, heidän konfirmaationsa sekä hautaan siunaamiset elämän eri vaiheissa. Nykyään yhteys kuitenkin katkeaa yhä useammin konfirmaation ja häiden välissä. Niinpä lapsia ei kasteta eikä konfirmoida. Perinteinen logiikka ei enää toimi.
Se, että kirkko auttaa nuoria heidän hankalassa elämänvaiheessaan, on todella hienoa. Se ei kuitenkaan riitä. Jos rippikoulutyö ei liitä nuoria osaksi seurakuntaa, he eivät löydä kirkkoon myöhemminkään. Sen jälkeen kirkolla ei enää ole varaa sen paremmin palkata nuorisotyöntekijöitä ja nuorisopappeja kuin ylläpitää leirikeskuksia tai tuottaa oppimateriaalejakaan.
Meidän on löydettävä tapa, jolla rippikoulu yhdistetään seurakunnan jumalanpalveluselämään. Meidän täytyy opettaa nuoret murtamaan liturgian koodi ja arvostamaan – ainakin vähän – virsien ja urkumusiikin kauneutta. Näyttäkäämme heille se kauneus, joka sisältyy eri-ikäisten ja erilaisista uskonnollisista taustoista tulevien yhteyteen! Tämä ajatus on ytimenä myös uudessa rippikoulusuunnitelmassa.
***
Yksi käytännön esimerkki löytyy Turun ruotsinkielisen seurakunnan rippikoulutyöstä. Siellä asiat tehdään uudessa järjestyksessä, ja rippikoulu alkaa leirillä. Heti leirin päätyttyä, kun nuoret ovat oppineet tuntemaan toisensa ja seurakunnan työntekijät sekä alkaneet ymmärtää messua, he suorittavat pakolliset jumalanpalveluskäyntinsä. Sitten heidät konfirmoidaan. Malli on niin yksinkertainen ja nerokas, että kuultuaan siitä on vaikea ymmärtää, miksi suurin osa seurakunnista toteuttaa rippikoulunsa päinvastaisessa järjestyksessä.
Toimiiko rippikoulu sitten näin päin? Olen tavallinen kirkonpenkinkuluttaja, ja olen huomannut, että rippikoululaiset eivät enää häiritse jumalanpalveluksissa. Se todistaa jotain.
Kirjoittaja on teologi ja kirjailija.
Ruotsista kääntänyt: Meri Toivanen
Kuva: Pasi Leino
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***
Lue myös: