Viime vuoden viimeisessä Vartija-lehdessä (4/2017) on monen hyvän artikkelin joukossa yksi, jonka haluan tässä nostaa esille.
Teologian tohtori Jarmo Tarkki kirjoittaa mielenkiintoisella tavalla siitä, kenelle tai mille ylin auktoriteetti kirkossa ja uskossa kuuluu, kuka päättää siitä, mikä on oikeaa pelastavaa uskoa ja mikä ei.
Tarkin mukaan Martti Luther oli kriittinen Raamattuun nähden ja kysymys uskonnollisen uskon auktoriteetista jää protestanttisissa kirkoissa vaikeaksi. Ja jos opin, elämän ja uskon ainoa ohje on Raamattu, kuka määrittelee kaanonin rajat?
Tarkin johtopäätökset ovat rajuja: kirkon uskottavaksi esittämä usko on käynyt uskomattomaksi. Siksi kirkon usko ja oppi pitäisi reformoida 21. vuosisadalle.
***
Tarkin esille nostamat kysymykset ovat tärkeitä, ja ne vaatisivat kirkossa tarkastelua uudelleen ja uudelleen – vaikka hänen johtopäätöksiinsä ei sitten päädyttäisikään.
Entisten luterilaisten valtiokirkkojen on viimeisten vuosikymmenien aikana ollut varmasti vaikeaa perustella auktoriteettiaan. Vatikaanin kaltaista virallista opetusvirkaa ei samassa mielessä ole. Kansa uskoo gallupien mukaan kuten itse haluaa.
Kuka johtaa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa opillisesti? Määräävätkö kirkollis- ja piispainkokous, miten Raamattua ja tunnustuskirjoja on tulkittava?
En liene ainoa, jolle tulee joskus tunne, ettei kirkkoa tiukan paikan tullen johda oikein kukaan. Ei ainakaan kirkon sisältä. Viime kuukausina olemme huomanneet, että kirkon todelliset johtajat saattavatkin käytännössä lymytä mediassa ja somessa.
***
Kirkollisten auktoriteettien puolustukseksi on sanottava, että kovin vaikeaksi kirkon oppien puolustaminen on julkisuuden diskursseissa tehtykin. Synti, kuolema ja perkele, ylösnousemus, tuomio ja pelastus eivät ole enää ”julkisesti totta”. Niistä voidaan puhua kirkon ulkopuolella ja aika lailla sisäpuolellakin vain eräänlaisina ilmiöinä.
Turvallista kirkossakin on puhua ajallisista kysymyksistä, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisoikeuksista. Sekin on hyvä, mutta riittääkö se?
Haluttiin tai ei, kysymykset Raamatusta, sen tulkinnasta ja kristinuskon kovasta teologisesta ytimestä eivät ratkea sillä, että annetaan ajan kulua ja katsellaan, mitä tapahtuu.
Kirkon pitäisi havahtua siihen, että ei ole yhdentekevää, mitä sen opin teologisena ytimenä opetetaan ja esillä pidetään. Kello on tässä asiassa lyönyt jo 23.
Kuva: Noora Wikman-Haavisto