Se, ettei lausu uskontunnustusta, oli viime vuosisadalla merkki älyllisestä rehellisyydestä. Tieteelliseen maailmankuvaan vaikeimmin sovitettavina kohtina pidettiin neitseestä syntymistä ja ylösnousemusta. Nykyään näistä asioista ei kanneta enää yhtä paljon huolta. Sen sijaan minua mietityttää, mitä ihmiset ajattelevat, kun he tunnustavat uskovansa ”pyhän yhteisen seurakunnan”.
Mitä tarkoittaa uskominen seurakuntaan tai kirkkoon?
Ainakaan kirkkoa ei voi nähdä rasittavana mutta välttämättömänä muodollisena organisaationa, joka puuhastelee jonkin uskoksi kutsutun kanssa – jonkin, joka pohjimmiltaan on henkilökohtaista. Kirkko ei voi olla myöskään tavallinen työpaikka, jossa on mahdollisuus tehdä mielekästä työtä.
Kirkko ei ole seuraus uskostamme. Se on osa uskomme sisältöä. Emme tarvitse kirkkoa vain saadaksemme hengellistä ravintoa tai ohjausta. Kirkko ei ole olemassa myöskään vain välittääkseen uskoa.
Kun uskomme kirkkoon, uskomme, että kirkko ilmentää sitä, miten Jumala haluaa olla suhteessa maailmaansa. Jumalan lailla kirkko on meitä suurempi, emmekä voi hallita sitä.
Kirkkoa ohjaa Henki, joka puhaltaa, missä tahtoo.
***
Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei meidän pitäisi suhtautua kirkkoon kriittisesti. Mutta kritiikin on rakennuttava rakkaudelle ja otettava sen muoto.
Kirkko on aina liian suvaitsevainen tai vanhoillinen, liian byrokraattinen tai kaoottinen, liian heikko tai poliittinen. Se on aina tavalla tai toisella väärässä. Se, että moni ei todellisuudessa usko kirkkoon, näkyy kepeästi lausuttuina totuuksina, joiden mukaan kirkko on väärässä ja puhuja joukkoineen oikeassa.
Se, joka vaatii kirkkoa olemaan oikeassa, saa perustaa oman kirkkonsa. Siellä voi istua ja palvoa omaa tahtoaan.
Pohjimmiltaan kyse on toivosta. Kirkkoon uskominen on uskomista siihen, että löydämme kirkkona ratkaisut mahdottomilta vaikuttaviin kysymyksiin. Emme ole vielä keksineet niitä, mutta Henki valmistaa meitä niiden löytämiseen.
Joskus tietenkin takerrumme omaan tahtoomme emmekä kuule, mihin Henki meitä kehottaa. Kirkko voi kulkea väärään suuntaan, niin on tapahtunut ennenkin. Henki ei kuitenkaan jätä kirkkoaan, vaan jatkaa sen johdattamista kriisistä kriisiin ja ihmeellisestä kohtaamisesta toiseen.
***
Kirkko ei ole täydellinen. Sen ei ole edes tarkoitus olla täydellinen. Kirkko on Kristuksen ruumis, ja kuten ruumis ristillä, se on täynnä haavoja. Kaikki riidat, jotka nyt repivät kirkkoa, ovat Kristuksen ruumiin haavoja.
Näin Jumala näki hyväksi. Jumala ei halua, että hänen kirkkonsa on täydellinen, treenattu ja viimeistelty vartalo. Jumala tarvitsee kirkon, joka vastaa sitä, mikä Jumala on. Jumalan näemme ristillä.
Kirkkoon uskominen on uskomista haavoittuneisuuden voimaan.
Kirjoittaja on teologi ja kirjailija.
Ruotsista kääntänyt: Meri Toivanen
Kuva: Pasi Leino
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.