Valokuvasta katsoo tyylikäs viisikko. Parikymppiset naiset voisivat olla pariisittaria. Kuitenkin tiedän, että he ovat saksalaisten joukkojen mukaan lähteneitä nuoria lappilaisnaisia. Yksi heistä on isoäitini, kemiläinen konttoristi ja sähköttäjä.
Kuva on otettu matkalla, jolle lähdettiin tietoisesti, mutta jonka päämäärä on tuntematon. Hymyt eivät kavalla, että tälle matkalle on lähdetty salaa. Tietenkään kuva ei kerro sitä, minkä tiedän nyt: tältä matkalta kaikki eivät palaa.
Yritän lähilukea kuvaa tutkijan silmin. Se on haastavaa, mutta antoisaa.
Tiilirakennusta vasten piirtyvät paljaat puut kertovat, että kuvaushetkellä on kevät tai syksy. Saksalaisjoukkojen vetäytymisaikataulun tuntien kyseessä täytyy olla loka-marraskuu 1944. Siksi arvelen, että kuva on otettu Oslossa.
Kuva on otettu oikeaoppisesti siten, että syystalven aurinko on kuvaajan selän takana. Naisten silmät siristyvät paitsi hymystä, myös valosta. Huomioni kiinnittyy siihen, että kahden naisen hymyt ovat varovaisemmat kuin muiden. Ehkä tuikeasilmäisen himmeä hymy on hänen luonteensa topakkuutta? Ota jo se kuva!
Mietin, kuka laukaisinta painoi. Ehkä joku heidän seurueestaan, ehkä joku sulhasista?
***
Tekee mieli tulkita, että naisilla ei ole mitään hätää. Lämpimät vaatteet, käsikynkkä ja turva toinen toisissaan. Viisikko näyttää hyvinvoivalta ja päämäärätietoiselta.
Pohdin silti, kätkeytyikö päättäväisten ilmeiden taakse epäilyksiä. Kuinka paljon he iltaisin miettivät, mikä määränpäässä odotti? Mikä heitä vahvisti, kun taakseen ei voinut katsoa ja eteen ei nähnyt?
Teen kysymykseni tämän päivän näkökulmasta, mahdollisen historian mahdollisuuksia pohtien. Asetan kuvan ihmiset ajan, kuvittelun ja toden ristivaloon. Joskus joku tekee samoin minun jälkeeni jättämälle kuvamateriaalille.
Aina aika ei ole suojaamassa tulkinnoilta. Parhaillaan joku katsoo kuvia sinusta tai minusta tehden päätelmiä elämästäni, arvoistani ja ihmisyydestäni. Ehkä itse teen samaa.
***
Minna Rytilahti kirjoittaa Lempi-romaanissaan päähenkilön suulla: ”Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.”
Loputon kuvasto lipuu silmiemme ohi päivittäin. Katsonpa historiallista mustavalkokuvaa konttoristista tai Instagramissa selfietä pääministeristä, on hyvä muistaa kunnioittava katse.
Kuvaajalla on valtaa, kuvattavalla on valtaa ja tulkitsijalla on valtaa. Kaikkea valtaa on tärkeää käyttää oikein.
Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan tuomiorovasti. Kolumni on julkaistu 29.10. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.