Karlsruhessa toissa viikolla päättynyt Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) 11. yleiskokous näytti, että maailman tunnetuin ekumeeninen järjestö on edelleen iskussa.

Samaan hengenvetoon on todettava, että KMN-ekumenia ei ole onnistunut muuttumaan niin mielenkiintoiseksi, että se herättäisi huomiota myös kirkollisen ja jopa vain ekumeenisen kuplan ulkopuolella.

Siispä varsinkin profaanin julkisuuden kannalta merkittävintä oli Saksan liittopresidentin Frank-Walter Steinmeierin vierailu yleiskokouksessa ja hänen tulikivenkatkuinen puheensa siellä.

***

Toinen objektiivisesti mielenkiintoinen asia oli, mitä yleiskokous pystyisi sanomaan Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Monet joutuivat pettymään: normaalein silmin katsottuna ja Ukrainan taistellessa elämästään on ällistyttävää, kuinka tyhjänpäiväisen Ukraina-julkilausuman yleiskokous sai puristetuksi. Kyllä se yhden kerran Venäjän hyökkääjäksi nimeää ja sotatoimetkin tuomitsee, mutta äänellä, joka kuulostaa lähinnä ekumeenisen hyttysen ininältä.

KMN:n rohkeus ei riittänyt myöskään Venäjän ortodoksisen kirkon sotaretoriikan tuomitsemiseen. Ei, vaikka Moskovan miehet yleiskokouksessa vielä pilkkasivat koko julkilausumaa.

Huippuekumenian ongelmiin voisi liittää myös sen tietyn sisäpiiriläisyyden ja oman kielen – orwellmaisittain eku-speak – joka helposti sulkee asioihin vihkiytymättömät ulkopuolelleen.

Täysistuntojen toimittajapenkeillä pohdiskeltiin, missä määrin yleiskokouksen erilaiset julistukset ja lausunnot oikeasti kantavat mihinkään.

***

KMN ja ekumenia ovat tietenkin välttämättömiä. Ekumenian akateeminen ja kirkollinen tutkimus, käytännön laaja-alainen ekumeeninen työ ja ennen kaikkea sen kaiken todeksi eläminen ovat kirkoille elinehto, jos ne haluavat käydä tulevaisuuteen. Mutta jos se työ, jota KMN:ssäkin tehdään, ei sisäpiirien ulkopuolella – ehkei edes kirkoissa – turhan usein isommin kosketa tai kiinnosta ketään, vika ei välttämättä ole KMN:n viestien vastaanottajissa.

Hommaan vain tarvitaan uudenlaista potkua.

Niin kauan kuin muistan, noin neljä vuosikymmentä, on myös aiheellisesti kannettu huolta siitä, miten globaalin huippuekumenian viestit ja aikaansaannokset saataisiin paremmin ruohonjuuritasolle. Karlsruhenkin erilaiset tulokset tietysti kuuluisivat sinne kirkkojen viheriöille, mutta vähänpä monet niistä luultavasti tangeeraavat Herran viinamäessä tehtävää arjen työtä.

Ehkäpä kirkkojen yhteinen resurssien vähentyminen aikanaan luo uutta kysyntää ekumenialle, joka toivottavasti myös opitaan paketoimaan kuluttajaystävällisemmin.