Vuosituhannen vaihteessa Juha Itkonen menetti kaksi tytärtä. Aino Maria ja Hanna kuolivat ennen kuin he ehtivät syntyä. Aino Maria eli raskausviikolle 18, kaksi vuotta myöhemmin kuollut Hanna raskausviikolle 28.
Menetysten välissä Juha Itkonen vihittiin papiksi. Hän sanoo toivoneensa tuolloin tunnetasolla, että Jumalan valtakunnan työhön lähtemisestä seuraisi jonkinlainen siunaus. Mutta ei seurannut siunausta, seurasi uutta kärsimystä.
– Se oli iso hengellinen kriisi, Juha Itkonen sanoo nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin.
Kriisi vaikutti syvästi siihen, mitä Itkonen on ollut ja tehnyt sen jälkeen. Hän sai vaimonsa kanssa kaksi elävää poikaa ja uskoo, ettei olisi osannut pysähtyä lastensa syntymiin yhtä paljon ilman kokemiaan menetyksiä.
Vaikutus näkyy myös työssä. Itkonen on työskennellyt pappina Mäntässä ja Orivedellä. Tällä hetkellä hän on Ruoveden seurakunnan vt. kirkkoherra. Hannan kuoleman jälkeen eräs kirkon työntekijä sanoi Itkoselle, että kokemus tekee hänestä paremman papin.
– Ajattelin, että olisin mielelläni maailman huonoin pappi, jos saisin tyttöni syliin. Mutta totta kai kokemus on vaikuttanut siihen, mitä painotan tässä työssä.
Kaksi Juha Itkosta kirjoitti samasta aiheesta
Tänä syksynä Juha Itkonen väitteli teologian tohtoriksi kohtukuolemista. Käytännöllisen teologian väitöskirjassaan hän analysoi 24 tarinaa, joissa kohtukuoleman kokeneet vanhemmat kertoivat surustaan, selviytymisestään ja kirkon tuesta siinä. Kohtukuolemalla tarkoitetaan yli raskausviikolle 22 eläneen tai vähintään 500 grammaa painavan sikiön menehtymistä kohtuun raskauden tai synnytyksen aikana. Suomessa syntyi vuonna 2016 kuolleena 159 lasta.
Tutkimuksen tekeminen ei ollut Juha Itkoselle suruprojekti. Silti hän huomasi sen olleen osa surutyötään. Vanhempien traagisten tarinoiden litterointi, sana sanalta kirjoittaminen, tuntui suolta, josta ei pääse ikinä pois. Siis samalta kuin oma suru aikanaan.
– Luulen, että kävin siinä läpi myös omaa sisäistä prosessiani.
Väitöskirjan ilmestymiseen liittyy erikoinen yhteensattuma. Samoilla viikoilla, kun Juha Itkonen väitteli tohtoriksi, hänen kaimaltaan, kirjailija Juha Itkoselta ilmestyi samaa teemaa käsittelevä omakohtainen romaani Ihmettä kaikki. Tapaus hämmensi pappi-Itkosta.
– Kun kuulin kaiman kirjasta, ajattelin, että tässä on ymmärretty jotain väärin. Että ei voi olla totta, että samaan aikaan tulee samannimisiltä kirjoittajilta kirjat samasta harvinaisesta aiheesta.
Seurakunnissa pelkoa ja tiedon puutetta
Eräs väitöskirjan kysymyksistä on, miten lapsensa varhaisessa vaiheessa menettäneet vanhemmat kokivat kirkon tuen. Huonot kokemukset liittyivät menetyksen vähättelyyn, etäiseen kohteluun ja ammatillisuuden taakse piiloutumiseen. Myönteisiä kokemuksia oli tilanteista, joissa seurakunnan työntekijä kohtasi vanhemmat kuin ihminen ihmiset. Emotionaalinen lähelle tulo ja kokemus yhdessä suremisesta olivat tärkeitä.
– Yksi isä kertoi, kuinka heille oli seurakunnassa sanottu, että voimme tällä kertaa tehdä poikkeuksen ja soittaa teille sanomakellot pastoraalisista syistä. Isälle tuli sellainen olo, että kellot soitetaan säälistä, vaikka ei oikeasti haluta niin tehdä. Ja sitten vielä käytettiin vieraannuttavia termejä, joita toinen osapuoli ei ymmärrä.
Ruotsalainen psykiatri Johan Cullberg kirjoitti 1970-luvulla lääkäreistä, joita vaivaa terapeuttisen asenteen puuttuminen. Itkosen mielestä sama pätee osaan papeista. Ehkä se on pelkoa kohdata surua.
– On tärkeää mennä rohkeasti lähelle, pysyä siinä ja sietää sitä. Ei se helppoa ole, mutta vielä vaikeampaa se on niille vanhemmille.
Osaltaan kyse voi olla tiedon puutteesta. Kuolleena syntynyttä lasta ei ole ehditty kastaa. Vaikka kuolleena syntyneet on reformaatiosta lähtien voitu haudata kuten muutkin, katolisen ajan asenteet näkyvät Juha Itkosen mukaan yhä. Moni haastateltavista oli oivaltanut vasta vertaistukijärjestöjen avulla, että kuolleena syntyneelle voi järjestää hautajaiset.
Älkää luoko hiljaisuuden salaliittoa!
Vanhemmilla on pyyntöjä myös läheisille: Älkää lohdutelko. Älkää sanoko, että ”uutta putkeen vain”. Älkää luoko ”hiljaisuuden salaliittoa”, jossa surevat jätetään yksin.
– Läheisiltä toivottiin läsnäoloa ja apua käytännön asioissa. Jos kutsutaan hautajaisiin, on tärkeää pyrkiä pääsemään paikalle.
Surussa auttaa, että kohtuun kuolleella lapsella on nimi. Juha Itkonen huomauttaa, että henkilö tai asia on sosiaalisesti olemassa vasta, kun se on nimetty. Jos vanhemmat haluavat antaa nimen, on tärkeää, että sitä käytetään.
Pari vuotta sitten Juha Itkonen oli mukana, kun Käpy – Lapsikuolemaperheet ry ja Suomen Kätilöliitto yrittivät saada läpi kansalaisaloitteen siitä, että kuolleena syntyneen lapsen nimen voisi saada merkittyä väestörekisteriin osaksi vanhempiensa tietoja. Itkonen toteaa, että aikanaan kuolleena syntyneet vauvat merkittiin kirkonkirjoihin. Sen jälkeen, kun Suomessa alettiin antaa henkilötunnuksia, ajateltiin, etteivät kuolleena syntyneet tarvitse sellaista.
Itkosen mielestä henkilötunnusta ei tarvitakaan, mutta nimi rekisterissä olisi merkki siitä, että yhteiskunta tunnustaa lapsen ihmisyyden. Ruotsissa käytäntö on olemassa.
Erilainen kuin muut äkkikuolemat
Kohtukuolema on tavallisesti äkillinen menetys. Muutama seikka erottaa sen muista äkillisistä kuolemista.
Juha Itkonen toteaa, että yhteiskunnallinen eetos on se, että pienetkin keskoset pystytään pelastamaan. Kukaan ei valmistaudu kohtukuolemaan.
Kohtukuoleman kokenut äiti on oikeutettu runsaan sadan päivän äitiyslomaan. Menetyksen kokenut jää usein tyhjään kotiin, jossa lastenhuone on sisustettu valmiiksi. Isistä tuntuu, että heidän surunsa ohitetaan, eiväthän he ehtineet edes tavata lastaan. Useampi Itkosen haastateltavista teki itse lapselleen arkun.
Muista lapsikuolemista kohtukuolema eroaa siinä, että moni vanhempi kysyy, onko suru oikeutettua. Oliko kohtuun kuollut oikea lapsi?
– Kohtukuoleman kokeneet vanhemmat toivovat, että saavat antaa surulle sen tilan ja merkityksen kuin haluavat, Juha Itkonen sanoo.
Juha Itkosen väitöskirjaan voi tutustua täällä.
Kuva: Jukka Granström