Lentävät linnut ovat lähempänä taivasta kuin ihminen, joka on sidottu kulkemaan maan pinnalla. Aikojen alussa muuan harmaa ja mitättömän näköinen lintu huomasi, että kun nousee siivilleen ja lekuttelee paikallaan, kuulee ääniä, jotka ovat lähtöisin enkeleiden kuoroista.
Aikansa enkelten laulua kuunneltuaan lintu meni Jumalan luokse ja kysyi:
– Oi Luojani, saanko matkia taivaallista musiikkia.
– Kyllä vain lintu pieni, se on hyvä idea, sanoi Jumala ja silitti linnun päätä niin, että sen niskaan tuli pieni töyhtö.
Ja siitä lähtien kiuru on tarmokkaasti noussut lekuttaen kohti taivasta ja laulanut ikiaikaista säveltä luomakunnan synnystä.
”Kuu kiurusta kesään…” Ensimmäiset kiurut (Alauda arvensis) saapuvat Suomeen jo huhtikuussa. Peltojen yllä kuuluva kiurujen laulu on perinteiseen peltomaisemaan kuuluva ääni. Kiuru voi nousta laulaessaan jopa 100 metrin korkeuteen.
Kiuru kuuluu varpuslintuihin. Sen tunnusmerkki on pieni töyhtö niskassa. Kiurua tavataan Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Suomessa sitä tavataan koko maassa, harvinaisin se on pohjoisimmassa Lapissa. Eniten kiuruja on salaojittamattomilla peltoaukeilla. Kiurukanta on Suomessa vähentynyt huomattavasti.
Kiuru tekee yleensä kaksi poikuetta kesässä, ensimmäisen toukokuussa ja toisen kesä-heinäkuun vaihteessa.
Kiuru tunnetaan myös nimillä leivo ja leivonen. Vanha kansa on tuntenut linnun myös nimillä kirri, kirvu, tiuru ja peltoleivonen.
Aurinkoinen päivä avoimella peltoaukealla. Kumpupilvinen taivas ja jostain korkeudesta kuuluu sydämensä kyllyydestä laulava kiuru. Silloin kiitollisuus täyttää paatuneimmankin mielen.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.