Alppilan kirkolle kokoontui viime viikolla kolmisenkymmentä pappia ja teologia pohtimaan kirkon uskoa, sanomaa ja opetusta.
Keskusteluissa kävi ilmi, että suomalaisten uskonnollinen harrastuneisuus on yllättävän samanlaista kuin Yhdysvalloissa. Siellä kirkkojen on kuitenkin oltava ketterämpiä reagoimaan ympäröivän maailman muutoksiin.
Suomessa on totuttu sanomaan, että kirkolla on aikaa. Tämä siitä huolimatta, että tilastojen tekijät laskevat jo, milloin kirkkoon kuuluvuusprosentti päätyy koko maassa alle viidenkymmenen. Tämä kyseenalainen tavoite on saavutettu jo yksittäisissä Helsingin seurakunnissa.
– Papit pääsevät liian harvoin puhumaan itse substanssista eli uskosta, Jumalasta ja Raamatusta, sanoi yhtenä alustajana tapaamisessa puhunut teologian tohtori Jarmo Tarkki. Hän on USA:n länsirannikon siirtolaispappi.
Tarkin mielestä kirkot pitävät liikaa kiinni menneisyydestä, koska silloin usko oli yksinkertaista. Historia kuitenkin opettaa, että monet aikansa itsestäänselvyydet ovat kadonneet. Niin kävi orjuudelle, omistavan luokan ja miesten äänioikeudelle, miesten pappeudelle ja perinteiselle avioliittokäsitykselle.
– Kirkon ei pidä mukautua tähän aikaan, mutta sen tulee uusiutua tämän ajan mukaan.
Kristittyjen määrä laskee niin Amerikassa kuin Suomessakin
Los Angelesissa sijaitsevan Fullerin teologisen seminaarin professori Veli-Matti Kärkkäinen vertaili suomalaisten ja amerikkalaisten uskonnollisuutta. Niissä on paljon samaa, vaikka kirkkojen rakenteet poikkeavat kovasti toisistaan.
– Viimeisen kyselyn mukaan 71 prosenttia amerikkalaisista sanoo olevansa kristittyjä. Määrä on laskenut kymmenellä prosenttiyksiköllä seitsemässä vuodessa. Menettäjiä ovat valtavirran protestanttiset kirkot ja katolinen kirkko. Evankelikaalien määrä on pysynyt suunnilleen entisellään. Tutkijat arvioivat että vuoteen 2050 mennessä kristittyjen määrä laskee 3/4:sta 2/3:een.
Viime vuoden lopussa kolme neljästä suomalaisesta kuului kirkkoon. Kärkkäinen arvelee Suomen ja USA:n kehityslinjojen kulkevan varsin samansuuntaisesti tulevina vuosina.
– Kiinnostava ryhmä ovat niin sanotut ”nones” eli ihmiset, jotka eivät ole uskonnottomia, mutta eivät usko Jumalaan kristinuskon, islamin tai buddhalaisuuden opetusten mukaan. Silti kaksi kolmesta uskoo jonkinlaiseen Jumalaan.
– Ryhmästä vain seitsemän prosenttia on ateisteja tai agnostikkoja. Yli puolella on luontoon liittyviä henkisiä kokemuksia, joita he eivät kuitenkaan kutsu uskonnolliksi.
Jeesus tiedetään mutta ylösnoussut Kristus on tuntematon
Jarmo Tarkki on tunnettu räväköistä mielipiteistään, joilla hän pakottaa kuulijansa ajattelemaan asioita uusilla tavoilla.
Hänen mielestään vuosina 1980– 2000 syntyneet sukupolvet eivät enää jaksa innostua erilaista kapakkakirkoista, vaan haluavat jotain todellista. Siihen kuuluu myös puhe Jumalasta ymmärrettävällä tavalla.
– Jeesuksesta he ovat voineet kuulla, mutta kristillisen opin ydin, ylösnoussut Kristus on tuntematon. Heillä ei ole tukena kristillisen kasvatuksen tuomaa traditiota, joka auttaisi ymmärtämään uskonnollista kieltä. Heitä kiinnostaa puhetta enemmän se, mitä tehdään. He haluavat jotain todellista.
Jarmo Tarkki teki tiukan yhteenvedon kristillisen opin syntyvaiheista ja havainnollisti samalla, miten erilaisessa ajassa oppi kehitettiin. Suurin osa uskoa koskevista lauselmista syntyi ennen vuotta 787. Silloin järjestettiin viimeinen niin sanotun jakamattoman kirkon kirkolliskokouksista.
Pitkälti yli tuhannen vuoden takaa tulevat oppilauselmat jäävät vieraiksi 2000-luvulla eläville. Nykyihminen luottaa koulutukseensa ja järkeensä. Jos asia niin sanotusti menee yli ymmärryksen, se mieluiten hylätään.
Järjen avulla on vaikea hahmottaa vanhojen kirkolliskokousten laatimia oppilauselmia kuten Kristuksen kaksiluonto-oppia tai Pyhän Hengen lähtemistä Isästä ja Pojasta. Syntyaikanaan ne olivat tärkeitä ja laajojen väittelyiden kohteina ennen kuin kokoukset löivät kantansa lukkoon.
Vaikeatajuisuutensa vuoksi lauselmat ovat lähes täysin kadonneet muualta kuin uskontunnustuksista ja joistakin liturgisista rukouksista.
Uskon kokemus on alistettu järjelle
Moni näkee uskon ja järjen toistensa vastakohtina. Veli-Matti Kärkkäinen ajattelee toisin. Valistuksen aikakauden mukanaan tuoma järjen arvostus on teologialle suuri lahja, kun järjen tuomaa kriittisyyttä sovelletaan myös siihen itseensä.
– Kritiikitön ja naiivi usko järjen kaikkivoipaisuuteen on kohtalokasta teologialle. Siitä seuraa helposti johtopäätös, ettei uskonnollista tietoa saa muuten kuin järjen avulla. Kirkon tradition ja yhteisön merkitys tietämisen lähteenä jää sivuun.
– Liiallinen järkeen nojaaminen sulkee helposti mystisten kokemusten ja hengellisten harjoitusten kautta saatavan uskontiedon pois. Myös niitä tarvitaan uskon rikkauden tavoittamiseen. Mutta niidenkään suhteen ei saa olla kritiikitön.
Suomessa kokemus on aliarvostettua
Luterilaisuudessa uskonnollista kokemusta ei suuremmin arvosteta. Sitä pidetään jotenkin epämääräisenä ja perusteiltaan vähän kestämättömänä.
Kirkollisessa keskustelussa vedotaan mielellään rationaalisiin argumentteihin eikä ihmisoikeuksillakaan katsota olevan riittävää painoarvoa. Vaikka oikeudet ovat perustuslaissa, oikeudenmukaisuus ei välttämättä riitä teologiseksi perusteluksi.
Suomen kirkon pappisliiton toiminnanjohtaja Jussi Junni nosti kokemuksen uskonnollisen tiedon lähteenä keskustelussa esiin.
– Tietoa Jumalasta saadaan Raamatusta, kirkon traditiosta, järjen avulla ja kokemuksen kautta. Meillä ylikorostuu kirkon traditio, joka on monessa asiassa pysynyt samana 1600-luvulta lähtien. Kun joku asia nousee ajankohtaiseksi, käännytään ajassa taaksepäin ja haetaan tukea esimerkiksi Tunnustuskirjoista. Hyviä esimerkkejä ovat olleet keskustelut virasta, diakonaatista ja viimeksi avioliitosta.
Karismaattisuutta suosivissa kirkoissa tietoa ammennetaan muun muassa armolahjojen kautta. Sydämen puhe Jumalan kanssa nähdään tärkeänä uskossa kasvamisen apuna.
Papit arkoja hengellisten kokemusten edessä
Suomalainen kansanusko on nykypäivänä monimuotoinen sekoitus new agea, enkeliuskoa, vaihtoehtohoitoja ja uskomuksia henkimaailmasta. Ihmiset puhuvat hengellisyyden sijaan henkisyydestä.
Kirkon ihmiset pysyttäytyvät näistä asioista mieluiten etäällä, vaikka kirkolla pitäisi olla paljonkin sanottavaa. Kirkko on suomalaisessa yhteiskunnassa ainoa yhteisö, joka selkeästi tunnustaa elävänsä sekä tämän- että tuonpuoleisessa todellisuudessa.
Tuonpuoleisuus on, tai ainakin sen kuuluisi olla, kirkolle todellisuutta ja näkymättömät maailmat ihmisten elämässä olisivat luontevasti kirkon ”vastuualuetta”
– Kirkon ongelma on, miten kohdata ihmiset joilla on sellaisia hengellisiä ja uskonnollisia kokemuksia, jotka ovat seurakunnissa vieraita, Jussi Junni sanoo.
Uskonnollinen monimuotoisuus eli pluralismi lisääntyy Suomessa jatkuvasti. Siksi kirkon ihmisten pitäisi olla valmiita keskustelemaan niiden kanssa, jotka uskovat toisin kuin kirkko opettaa.