Jäyhän akateemisen teologian ja helppolukuisen hartauskirjallisuuden välillä on kapea portti, josta mahtuvat kulkemaan vain harvat. Vähäväkinen on se kirjoittajien joukko, jotka pystyvät olemaan yhtä aikaa sekä uskottavasti akateemisia että hengellisesti puhuttelevia. Näistä harvinaisista kirjoista tulee olla kiitollinen siksikin, että ne raottavat ovea monelle kristinuskosta kiinnostuneelle epäilijälle ja etsijälle. Wille Riekkisen Kirjain vai henki (Teos 2023) on edellä kuvaillun teostyypin malliesimerkki.

Riekkinen on kirjoittanut Jeesuksen elämästä ja Raamatusta jo kirjakaupalla. Tänä vuonna ilmestynyt teos tuntuukin olevan tähänastisen summa ja johdanto riekkisläiseen raamatuntulkintaan. Paljon tiivistyy jo otsikon kysymyksenasetteluun. Riekkisen tapauksessa kysymys – kirjain vai henki – viittaa luonnollisesti raamatuntulkintaan ja siihen, tuleeko kristittyjen pyhää kirjaa lukea kirjaimellisesti vai tulkiten.

Kyseinen kirjaimen ja hengen jännite löytyy jo evankeliumeista. Jeesus yhtäältä vapauttaa ihmiset lain orjuudesta ja toisaalta korostaa, miten siitä ei katoa pieninkään piirto. Evankeliumien Jeesus parantaa sapattina ja ylenkatsoo kirjanoppineita, mutta antaa myös suuren arvon kirjoituksille viitaten niihin alati. Ei ole siis ihme, että kristikunta on kamppaillut kysymyksen kanssa kahden vuosituhannen ajan.

RIEKKISEN KIRJALLA on toverillinen yhteys hänen ikätoverinsa Heikki Palmun hiljan ilmestyneeseen teokseen Jeesus vai Paavali? (Väyläkirjat 2022). Kysymys ei tunnu raukeavan tyhjiin pitkällisistä pyörittelyistä huolimatta. Elävä teologia voi kulkea hengen johdattamana, mutta sanan panttivankeudesta se ei vapaudu. Missä kohdin Riekkinen sitten sallii hengen mennä kirjaimen edelle?

Lähtökohta on selvä: Raamattua on aina tulkittava ja sen kirjoja on luettava kontekstinsa, kirjoitushistoriansa ja viitteidensä valossa. Kirjaimellinen tulkinta vie harhaan. Eksegetiikkaan syventyneelle ja Riekkistä aiemmin lukeneelle kirja ei avaa taivaita, mutta toimii sujuvana kertauksena Jeesuksen elämästä ja opetuksista, alkukirkon vaiheista, Paavalista ja Uuden testamentin syntyhistoriasta. Riekkinen on huomioinut myös sunnuntaiselailijoita huolehtien siitä, että teos ei äidy liian seikkaperäiseksi.

YLLÄTTÄVÄN MONESTA Jeesuksen elämää koskevasta tiedonjyvästä Riekkinen on valmis joustamaan. Epäuskottavana hän pitää muun muassa pääsiäisen tapahtumien aikataulua sekä jouluevankeliumia. Myöskään apologien suosiossa oleva ”tyhjän haudan argumentti” todisteena Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta ei ole Riekkisestä olennainen. Hänen mukaansa tyhjä hauta ei itsessään ole todiste ylösnousemuksen puolesta tai sitä vastaan. Olennaisempana Riekkinen pitää sen sijaan alkuseurakunnan kokemia ilmestymisiä.

Riekkisen kieli on elävää, leikittelevääkin. Esimerkiksi opetuslasten asemasta hän kirjoittaa: ”Olisi kai se meidänkin helpompi uskoa, jos Kristus itse ilmestyisi meille, vaikkapa konsernin parkkipaikalla, navetan ovella, studion tupakkahuoneessa tai vaikkapa pilkkikerhossa tai avantouimari-illassa. Mutta toisaalta on hirmu hyvä asia, että Jeesuksen ilmestykset aikanaan loppuivat. Mitä nyt naapuritkin siitä sanoisivat, jos niistä rupeaisit kertomaan?”

VÄLILLÄ TEKSTIN sujuvuutta häiritsee epätasaisuus: esimerkiksi parikymmensivuinen Ilmestyskirjan eksegeesi tuntuu hieman päälle liimatulta. Ajoittain vaikuttaa siltä, että Riekkinen on yrittänyt mahduttaa useamman itselleen läheisen aihepiirin mukaan vaikka väkisin.

Tärkeänä Riekkinen pitää sitä, että kristityt muistaisivat kääntää katseensa tähän maailmaan eivätkä keskittyisi vain tulevaan. Pelastuskin näyttäytyy Riekkiselle vahvasti tämänpuolisena tilana: yhteytenä Jumalaan, toisiimme ja luomakuntaan.

Minkä siis olisi muututtava? Riekkisen sanoin: ”Kuvamme Jeesuksesta ja tapa, jolla häntä seurata”.

Kirja-arvio: Kirjain vai henki? Emerituspiispa Wille Riekkisen uutuuskirjan kysymykset ovat polttavan ajankohtaisia