Nuori tanssija astuu näyttämölle. Sävelet soljuvat taustalla. Kehossa soi. Liike alkaa. Ruumiin rajat lakkaavat olemasta. Kaikki mitä hän haluaa tanssillaan välittää, muuttuu todeksi. Oikeastaan tuntuu, että hän ei edes tanssi. Vain henki ja sielu näkyvät. Hänestä on tullut läpinäkyvä.

Ensimmäisen ammattilaiskiertueensa aikana koettu hetki jätti Titta Tunkkariin jälkensä. Hän uskoo, että ihmisessä vaikuttavat keho, sielu ja henki.

– Jokaisen osa-alueen hyvinvointiin vaikuttaa niiden tasapaino. Maailmassa nilkuttaa paljon ihmisiä, jotka ovat laiminlyöneet näistä jonkun. Monet ovat kehollisia vailla hengellisyyttä. Toiset ovat hyvin hengellisiä, mutta eivät viljele ja varjele kehoaan.

Tunkkarin mukaan kehosta huolenpitäminen vaikuttaa myös henkiseen ja hengelliseen hyvinvointiin.

Kristillisen tanssiryhmän Xaris Finlandin taiteellisena johtajana toimiva Tunkkari on huomannut, että viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana kehollisuuden kaipuu on korostunut.

– Aiemmin peitelty tarve on tunnistettu. Monet ovat huomanneet, että tanssi voi ilmentää rukousta ja uskoa. Kehollinen rukous ja hengellinen kehonhuolto tuntuvat kiinnostavan ihmisiä.

Keho on kuitenkin Tunkkarin mukaan vain väline, ei itsessään hengellinen.

Kehon olennaisuus hengellisessä kokemuksessa välittyy Tunkkarin mukaan vaikuttavasti ryhmässä. Tanssi alkaa, kun sanat loppuvat.

– Rakkaus ja suru elävät kehossa. Samoin siellä vaikuttavat hengellisyyden osa-alueet. On ihmeellistä huomata ihmisten astuvan samaan virtaan. Yhdessä tanssivien ihmisten yhteys voi kohota rukoukseksi, johon ihminen osallistuu koko olemuksellaan.

Keho on nähty arvaamattomana

Raamatun suhde kehoon on ristiriitainen. Teologian historian ja kirkkokuntien painotuksien kirjo on moninainen.

Pelkästään Paavalin kirjeistä löytää keskenään risteäviä ohjeita. Kehot ja ruumiit ovat sekä ”alennustilassa” että ”Kristuksen ruumiin jäseniä”. ”Kuoleman ruumiista on pelastuttava” ja samalla ”tuotettava ruumilla Jumalalle kunniaa”.

Uskontotieteen professori Terhi Utriainen näkee kolme mahdollista taustaa kehokompleksin taustalla: seksuaalisuuden, haavoittuvaisuuden ja kuolevaisuuden. Utriaisen mukaan nämä tekevät kehosta uskonnollisessa mielessä vaikean.

– Uskonnon yhtenä tehtävänä on ollut pitää yhteisöä koossa ja kontrolloida sitä. Yhteisö pysyy kunnossa, kun yksilöiden kehot pidetään ruodussa.

Utriaisen mukaan keho on nähty vaarallisena ja arvaamattomana ja siksi sitä on pyritty hallitsemaan. Kontrolloimaton keho on nähty uhkana yhteisölle, myös kirkolle.

– Kehon kautta asiat purkautuvat. Sairauksien ja seksuaalisuuden on pelätty ryöpsähtävän pois kontrollista. Siksi kehollisuuteen on liittynyt paljon myös seksuaalipelkoa.

Utriainen korostaa, että tällainen suhde saattaa olla tyypillisempi länsimaissa. Kehollisuuden ja hengellisyyden välistä dikotomiaa on saman mallin mukaan kuitenkin nähty myös muissa uskontoperinteissä eli niitä on katsottu protestanttisen silmän kautta.

– Protestanttisuudessa keho on jossain määrin työnnetty hengellisyyden ulkopuolelle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmiset kuitenkin näyttäisivät kaipaavan enemmän kehollista ilmaisua kuin kirkolliset rituaalit tarjoavat. Keho halutaan osaksi hengellisyyttä. Hengellinen ulottuvuus voi tuntua todellisemmalta, kun se vahvistuu kehollisesti.

Voimakkaimmat vaellusmuistot ovat pieniä yksityiskohtia

Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti verhoutuu hämärän harsoon. Kello on viisi aamulla. Yön lepo on tullut tarpeeseen. Kävelyä on takana ja edessä kymmeniä kilometrejä. Aamuyön taittumista päiväksi voi seurata maisemasta: linnut heräävät, lämpötila nousee.

Tien muuttuessa valoisammaksi Timo von Boehm tekee merkityksellisen havainnon: jokaisena aamuna joku vaeltaja näkyy jo kulkemassa hänen edellään ja joku hänen jäljessään.

Henkilökohtainen vaellus saa uuden kehyksen. Tuhannen vuoden ajan täällä on kuljettu aamusta iltaan. Se tuntuu ihmeelliseltä.

Samaan aikaan kokemus on kehollisesti yksityinen ja voimakas.

Nyt neljää Santiago de Compostelan pyhiinvaellusta myöhemmin von Boehm kertoo voimakkaimpien vaellusmuistojen olevan pieniä yksityiskohtia. Yhtäkkiä taipaleen varrella on pieni silta, jonka alta kuuluu sammakon kurnutus. Eräänä iltana pyhiinvaeltajat improvisoivat illalliskestit ja valmistavat jättimäisen vadin paellaa.

– Pyhiinvaeltajien välillä voi kokea harvinaista yhteyttä. Joukko hyvin erilaisia ihmisiä kulkee samaa reittiä kohdaten.

Taivallus tyhjentää

Ensimmäiseen pyhiinvaellukseen ei von Boehmilla liittynyt suuria hengellisiä odotuksia. Kun kävelee seitsemän tuntia päivässä vaihtelevassa maastossa, eivät suuret kysymykset vaivaa päätä. Von Boehm pitääkin taivallusta eräänlaisena hengellisenä tyhjennysharjoituksena.

– Kävellessä huomaa pidemmän päälle keskittyvänsä vain maisemaan ja kävelemiseen. Vasta kokonaisuus muodostuu hengelliseksi, kun oivaltaa jatkumon symboliikan ja liittymisen muihin vaeltajiin. Ihmiset ovat liikkeellä kovin erilaisin motiivein: joku on eronnut ja haluaa etäisyyttä, yksi etsii itseään ja toinen vastauksia hengellisiin pohdintoihin.

Toisaalta pyhiinvaeltajille jaettavat todistukset, joissa luvataan armahdusta, tuntuvat luterilaisesta von Boehmista vieraalta, tavallaan bulkilta.

– Protestanttisen maailman individualistisuus vaikutti varmasti taustalla. Eräs etappipaikka puhutteli silti erityisesti. Matkan varrella sijaitsee rautaristi, jonka juurelle voi tuoda kiven. Vaeltaja voi tuolloin symbolisesti jättää taakkansa ristin juurelle.

Luterilainen yksilö on aika rajallinen

Kasvaneeseen kehollisuuden tarpeeseen on luterilaisessa kirkossa jossain määrin vastattukin. Kristillinen jooga, gospel-jumpat, tanssiryhmät ja liikettä hyödyntävät messut ovat yleistyneet. Myös perhekirkoissa ja tuomasmessuissa on usein ohjattua liikettä.

Terhi Utriaisen mukaan kehollisuuden kaipaukseen liittyy myös tarve vapautua yksilöllisestä kehosta.

– Luterilainen yksilö on aika rajallinen. Meillä on selkeät kehon rajat. Jumalanpalveluksessa erityisen tärkeä elin on korva. Seurakuntalaiset paljolti kuuntelevat, kun pappi liikkuu ja toimii heidän edessään ja sijastaan.

Jaetussa kehollisessa kokemuksessa, kuten pyhiinvaeltamisessa, oma keho liittyy osaksi jotain suurempaa.

Utriaisen mukaan on kuitenkin vaikeaa erottaa, mikä kehokäsityksessä liittyy luterilaisuuteen, mikä alueellisuuteen ja kulttuuriin.

– Suomessa on perinteisesti nähty hyvä keho työtä tekevänä kehona. Ankarissa olosuhteissa on tehty paljon työtä ja pukeuduttu peittävästi. Se saattaa jollain tasolla selittää sitä, miksi kehollisuuden kysymyksiin on ryhdytty heräämään vasta nyt. Aiemmin työ on ollut fyysisempää ja raskaampaa. Silloin kirkossa passiivisesti istuminen on voinut tuntua hellittämiseltä ja levolta. Nyt tarve monimuotoisemmalle osallistumiselle on kuitenkin ilmeistä.

Paastosta oudon huoleton olo

Vahvempaa kokemusta omasta kehosta ja jumalasuhteesta kaivannut Tuula Vinko kokeili nuorena viikon mittaista nestepaastoa. Kokemus oli voimakas – sekä hengellisesti että kehollisesti.

Viikkoon mahtui ensin kamalaa päänsäryn piinaa, sitten tavatonta keveyttä. Olo oli oudon huoleton ja energinen. Vinko koki kohoavansa arkisen sälän yläpuolelle. Se kantoi.

Vastaavaa nestepaastoa Vinko ei silti ole toistanut, joskin saattaa hiljaisella viikolla nestepaastota päivän tai kaksi. Vinko näkee kehon Jumalan lahjana, jonka hyvinvoinnista ihminen on vastuussa. Siksi hän haluaa elää tietoisena kehostaan. Eräänä paaston aikana Vinko aloitti avantouinnin.

– Siinä tuli voimakkaasti tietoiseksi oman kehon reaktioista. Olennaisinta on yhteys kehon ja mielen välillä. Se mahdollistaa myös hengellisen yhteyden.

Vinko korostaa, että paastotessa olennaista on kehon rytmin tarkkaileminen. Paaston aikana hän esimerkiksi kävelee hitaammin ja välttää kiirettä. Silloin voi olla täydemmin läsnä siinä, mitä tekee.

Eräänä aamuna Vinko oli polvistumassa kotinsa rukousjakkaralle. Polvi kuitenkin vihoitteli eikä polvistuminen onnistunut. Vinkon ensimmäinen ajatus oli, että nyt rukoushetki jää välistä.

– Se pysäytti miettimään sitä, missä määrin rukoukseni on riippuvainen kehon asennosta. Paastoamisen suhteen olen tehnyt matkan äärikokeiluista kohtuuteen. Kohtuullisuus on oikeastaan luopumista haastavampaa.

Seisomiseen voi latautua paljon odotusta

Vaikka tavallisessa luterilaisessa jumalanpalveluksessa on liikkeitä on vähän, liittyy tiettyihin liikkeisiin paljon tunteita ja odotuksia.

Pienikin askel voi olla tärkeä. Asentoihin ja seisomiseen voi latautua paljon odotusta myös herätysliikkeiden piirissä.

Körttiläisyyden piirissä eläneen ja kasvaneen Tuomo Ruuttusen lapsuudessa suhtautuminen kehoon oli kaksijakoinen ja ristiriitainen. Yhtäältä keho oli Jumalan luomistyön ihme, mutta toisaalta pahaan taipuvainen synnin maja. Kahtiajako hengellisen ja ruumiillisen välillä oli selkeä.

Ruumiillinen työ kuului kuitenkin erottamattomasti elämään. ”Työmies on ruokansa ansainnut” ja ”Jumala ei laiskoja elätä” olivat ohjenuoria, joiden avulla kehoa pidettiin ahkerana. Tervehenkistä joukkueurheiluakaan ei karsastettu.

Joskus raskas fyysinen työ saattoi saada hengellisen luonteen. Navetassa lypsämistä säesti virren hyräily ja sonnan pellolle levittämistä voimallinen virrenveisuu.

Kodin perintö vaikuttaa yhä: hiihtäessään Ruuttunen usein hyräilee virttä. Siionin virret rytmittävät sauvojen työntöjä, sanat pureutuvat syvälle.

Yhtymäkohta menneiden vuosikymmenten fyysiseen työhön on kirkas. Kyseessä on sama uskonnollisen tavan ja fyysisen harjoitteen vuoropuhelu. Sen lomassa saattaa syntyä seurapuhekin.

Polvirukouksessa tiivistyy kristillinen kehokäsitys

Herätysliikkeiden kehollisuudesta ei välttämättä tule äkkiä mieleen montaakaan rituaalista liikesarjaa tai osallistavaa toimintaa.

Ruuttusen mukaan kehollisuus voi ilmentyä kuitenkin ”salatulla tavalla” – esimerkiksi seuroissa veisaaja ottaa tietynlaisen asennon. Yhteen liikkeeseen voi sisältyä valtavasti merkitystä.

Sellainen on myös Herättäjäjuhlien polvirukous, jonka arvon Ruuttunen oivalsi 6-vuotiaana 1958.

– Kun viimeiset seurat päättyivät polvirukoukseen, huomasin äitini silmien kyyneltyneen. Muistijälki on voimakas: tämä on pyhä hetki.

Polvirukoukseen johdattamisen vuonna 2015 Ruuttunen koki pappisuransa kohokohdaksi. Ruuttusen mielestä polvirukouksessa tiivistyy kristillinen kehokäsitys, vaikea dikotomia.

– Synnin ruumis nöyrrytetään Jumalan kasvojen eteen rukouksen ajaksi. Sama keho on Pyhän Hengen temppeli ja synnin pesä. Liike alleviivaa, että vain hengellinen puoli minusta ei nöyrry, vaan minä koko ihminen laskeudun alas. Siionin virren 71 sanoissa tiivistyy olennaisin: ”Polvistun edessäsi näin seurassa samanlaisten vaivaisien ja kurjien, heikkona sinuun turvaten, vaan aivan autuaana”.

Kun loppurukouksen ajaksi synninmaja on langennut polvilleen, voi hän sen jälkeen nousta ylentyneellä mielellä laulamaan täysin palkein ”Herraa hyvää kiittäkää”.

Kehotietoiset menetelmät helpottivat oloa

Luther piti kehoa lantakasana, johon armo vuotaa. Ruotsin kirkon pappi Sanna Bäckvall on toista mieltä. Keho on aktiivinen Jumalan kuva. Tämän oivalluksen Bäckvall haluaa jakaa myös muille.

Bäckvallilla oli vuosia sitten traumaattinen kokemus, joka ei jättänyt rauhaan. Vaikka hän selvisi ja sai sielunhoitoa ja terapiaa, paha olo ei hellittänyt. Vähitellen hän ymmärsi, että trauma oli mennyt kehoon. Vasta kehotietoiset menetelmät helpottivat oloa. Nykyään Bäckvall on pyhän tanssin ohjaaja ja on opiskellut lisäksi kehon käyttöä jumalanpalveluksissa.

Bäckvallin mielestä kirkon ihmiskuvan on muututtava.

– Käytän mieluiten sanaa ”kehoruumis”. Kirkossa puhutaan ruumiista, uushenkisissä ja psykologisissa yhteyksissä kehosta. Yhdessä sanat tavoittavat enemmän.

Ruotsin kirkossa kehon kuunteleminen on Bäckvallin mukaan pidemmällä kuin Suomessa. Tarvetta kehollisuuden ja hengellisyyden tasapainolle on silti meilläkin.

Ihmistä ei tule nähdä hengellisesti pelkkänä vastaanottajana. Hänet tulee ottaa kokonaisena mukaan eikä vain penkkiin kuuntelemaan, mitä joku edestä puhuu.

– Seurakunta on Kristuksen ruumis ja se, joka näyttää vähäisimmältä, on tärkein. Urheilukielellä ilmaisten: joukkue on yhtä hyvä kuin sen heikoin lenkki.

Liike syventää hengellistä kokemista

Kirkossa Bäckvall toivoo sanan, musiikin ja liikkeen kohtaavan. Voimakkaimmin kokemus vaikuttaa, kun se on jaettu.

– Liike syventää hengellistä kokemista. Jumalanpalveluselämään on kehitettävä yhdessä liikkumisen muotoja. Suomessa hiljentyminen liitetään istumameditaatioon. On merkillistä, että hiljaisuus koetaan kehollisesti passiiviseksi, mystinen hiljaisuushan on täynnä liikettä!

– Miten kirkkoon voisi luoda tiloja, joissa ihmiset saisivat laajemmin valita, mitä he tekevät? Millaista olisi jaettu liturginen liikkuminen?

Eräs ruotsalainen seurakunta on järjestänyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan kiinalaista voimistelua eläkeläisille. Eläkeläisiä on osallistunut kirkossa järjestettävään voimisteluhetkeen runsaasti, ja he vaikuttavat ihmeellisen virkeiltä. Huomionarvoista on, että jumalanpalvelukseen sunnuntaiaamuisin istumaan tulevat ovat usein eri porukkaa.

– Luonnollinen kehosuhde on luterilaisuuden sisällä yhä prosessissa. Keho kyllä tuodaan kirkkotilaan kokonaan, mutta luterilaisuus huomioi siitä usein vain pään.

Eräällä kurssilla Bäckvall ohjasi kehollista Isä meidän -rukousta. Suurin osa osallistujista toivoi hänen näyttävän tarkalleen, mitä pitää tehdä. Bäckvall korosti, ettei kenenkään tarvitse tehdä juuri niin kuin hän.

Sen sijaan hän kehotti heitä pohtimaan: Mihin suuntaan kehosi vie? Miten sinä liikut? Miten kehossasi soivat rukouksen pyynnöt?

Ilmoita asiavirheestä