Muistan ikuisesti sen huikean tunteen, kun pääsin ensi kerran soittamaan Kouvolan yhteiskoulun uruilla. Se oli kuin elämän täyttymys, kertoo Anjalankosken eläkkeelle jäänyt kanttori Eliisa Pokki. Hän palveli samaa seurakuntaa yli 40 vuotta. ”Kutsumus, johdatus ja siunaus ovat olleet työni tärkeitä sanoja.”
Työuran vaikein paikka oli aloittaa nuorten kuoron harjoitukset silloin, kun eräs kuorolainen oli juuri menehtynyt auto-onnettomuudessa. Parasta työssä oli sen ihmisläheisyys, antoisuus ja vapaus. Hyvät työvälineet ovat kanttorille aarre. Myllykosken kirkossa on erinomaiset barokkiurut, Pokki kiittelee. Toisaalta tietotekniikka on ajan myötä vallannut kanttorinkin työhuoneen. ”Tuntuu, että pianon tilalle on tullut tietokone.”
Pokki ei koe olleensa taiteilija vaan tavallinen seurakuntakanttori. Sykähdyttävänä mieleen jäi kuorolaisten järjestämä yllätyskonsertti hänen eläkkeelle siirtymisensä kunniaksi. ”Minua varten järjestetty! Kyllä siinä muutama kyynel vierähti. Sain kuorolaisilta valtavan määrän kortteja, joissa he kertoivat, mitä kuoro on heille merkinnyt.”
Kuka olet? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
– Olen Eliisa Pokki, kanttori Anjalankosken seurakunnasta. Eläkkeelle jäin helmikuun alussa 2017 eli kohta tulee eläkepäiviä vuosi täyteen. Sitä ennen toimin saman seurakunnan palveluksessa kanttorin virassa vähän yli 40 vuotta. Myllykosken seurakunnassa aloitin mutta seurakunnan nimi muuttui seurakuntien yhdistymisien myötä Anjalankosken seurakunnaksi.
– Maantieteellisesti laajan seurakunnan alueella toimin yhdessä kahden muun kanttorin kanssa. Virkapaikkani oli Myllykoski. Kaikki mahdolliset kanttorin tehtävät kuuluivat työnkuvaani eli olin niin sanottu peruskanttori.
Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi
– Olen kotoisin maaseudulta, maanviljelijäperheen tytär Sippolasta, nykyisen Kouvolan alueelta. Juureni ovat Karjalassa, isäni oli Säkkijärven poikia. Saveron kyläkoulua kävin neljä vuotta ja Kouvolassa keskikoulun. Lukiossa olin muutama vuosi sitten palaneessa Kouvolan yhteiskoulussa, jossa muuten oli oikeat pilliurut. Muistan ikuisesti sen huikean tunteen, kun pääsin soittamaan ensimmäisen kerran yhteiskoulun uruilla. Se oli kuin elämän täyttymys. Niillä sain sittemmin harjoitella koulupäivän jälkeen. Musiikkiopistokin oli aivan koulun vieressä ja Käpylän kirkossa pidetyt Jouko Koskelan pitämät urkutunnit ovat jääneet mieleen.
– Musiikkiopinnot pääsin aloittamaan melko myöhään, joten Sibelius-Akatemiaan pääsy ei suinkaan ollut itsestäänselvyys. Muuta alaa en itselleni kuitenkaan osannut kuvitella, joten kyllä tähän työhön oli selkeä kutsumus. Valmistuttuani tulin kesälomasijaiseksi Myllykoskelle ja sille tielle jäin. Koen, että olen ollut tavallinen seurakuntakanttori, en mikään taiteilija, mutta sillä tavallisuudellani olen pärjännyt.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämän haasteisiin?
– Olen suorittanut Kanttori-urkurin tutkinnon Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolla Helsingissä ja toki sitä ennen musiikkiopintoja Pohjois-Kymen musiikkiopistossa. Koulutuksesta sai perustaidot työhön, mutta loppujen lopuksi työn tekeminen on opettanut ja kehittänyt taitoja parhaiten. Silloin tällöin on jotain hyviä oivalluksia syntynyt. Lisäksi erilaiset lyhyemmät koulutukset ja kanttoripäivät ovat antaneet virikkeitä ja eväitä työhön. Niiden avulla pysyi ajan hermolla.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
– Vaikeaa oli aloittaa nuorten kuoron harjoitukset silloin, kun eräs kuorolaisistamme oli juuri menehtynyt auto-onnettomuudessa. Se koski kaikkiin. Nuoren ihmisen kuolemaan ei totu. Samoin pienten lasten hautajaiset, joita onneksi on harvoin, ovat tosi raskaita. Omassa lähipiirissäkin niitä on koettu.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
– Kuorotyöstä olen aina pitänyt erityisesti. Lapsi- ja nuortenkuorojen harjoituspäivä perjantai oli viikon odotetuin päivä. Eräs kuorolainen kertoi jälkeenpäin, että viikonloppu ei ala oikein, jos ei pääse harjoituksiin. Kuoron kanssa tehdyt matkat, kuoroleirit ja äänitykset ovat muistissa. On tosi palkitsevaa toimia lasten ja nuorten kanssa ja nähdä, miten vuosienkin jälkeen työ kantaa hedelmää. Monista kuorolaisistani on tullut musiikin ammattilaisia. Kaksi kanttoria ja yksi kanttoriksi opiskeleva on saanut innostuksen kuoroistani. Yksi heistä on Lahden gospelkuoron johtaja kanttori Marjaana Turunen, joka myös lauloi Myllykosken seurakunnan nuorten kuorossa. Hänelle olen kiitollinen monenlaisesta avusta ja yhteistyöstä vuosien saatossa.
– Hyvät työvälineet on kanttorille aarre. Myllykosken kirkossa on erinomaiset barokkiurut. Yleisradion tekemien urkuäänitysten seuraaminen ja avustaminen on ollut tosi mielenkiintoista helikopterin pörrätessä kirkon yläpuolella. Viimein kuitenkin ymmärsi häipyä, jotta nauhoitus saatiin tehdyksi. Sykähdyttävää on edelleenkin kuulla radiosta oman kirkon urkujen soittoa.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?
– Mieleenpainuvimpia kokemuksia on ollut entisen Myllykosken seurakunnan nuorten kuoron nostalgiakonsertti viitisen vuotta sitten. Lähes 60 ”nuoren” soittajan ja laulajan voimalla oltiin koolla. Vuosikymmenten takaa löytyi yhteinen sävel yllättävän helposti.
– Toinen sykähdyttävä tapahtuma oli entisten kuorolaisten järjestämä yllätyskonsertti jäädessäni eläkkeelle. En osannut aavistaa mitään. Vasta kirkon oven avattuani tajusin, mistä oli kysymys. Minua varten järjestetty! Kyllä siinä muutama kyynel ehti vierähtää, toki ilon ja onnen kyyneleitä. Nenäliinatkin oli huomioitu tuolilleni. Hengellisessä musiikissa on jotakin ainutlaatuista. Sanoma, jolle mikään ei vedä vertoja. Sain kuorolaisilta valtavan määrän kortteja, joissa he kertoivat, mitä kuoro on heille merkinnyt.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
– Työ oli tosi antoisaa, rikasta ja ihmisläheistä. Hyvää oli vapaus. Työt oli tehtävä, mutta niihin pystyi kuitenkin itse vaikuttamaan paljon. Puolisokin suntion poikana ja kuorolaisena lähti aina mielellään mukaan seurakunnan tilaisuuksiin ja auttoi monenlaisissa käytännön asioissa. Aika tuntui yhteiseltä, ei ollut ristiriitaa, että taas olen kotoa poissa.
– Huonoja puolia? Mitähän niitä olisi. No, usein oli puutetta ajasta. Valmistautumisaikaa olisi kaivannut paljon enemmän. Juhlapyhät kuluivat usein työssä, mutta toisaalta kirkkovuoden juhlat tuntuivat todella juhlalta, kun oli saanut järjestettyä kuorojen kanssa pääsiäis- ja joulukonsertit. Varmaan joka työssä on huonojakin puolia, mutta ehkä ne ovat jo osittain unohtuneet. Kiitollisuus ja myönteisyys on jäänyt päällimmäiseksi.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
– Koin, että tehtävät joissa olin mukana, eivät olleet minulle pakkopullaa. Elin itse mukana. Nykyään varmaan sanottaisiin, että on läsnä siinä, mitä tekee. Jumalanpalvelus, Raamattu, rukous ja ehtoollinen ruokkivat minua. Laulujen ja virsien sanat puhuttelivat ja hoitivat itseänikin. Jumalanpalveluksessa oli aina hyvä olla. Seurakuntalaisten palaute ja kuorolaisten tuki johtajalleen on tärkeää. Myös työyhteisö oli hyvä tuki, sama työnäky innosti. Henkilökohtaisesti kutsumustyö oli kannustava voima. Tähän minut on tarkoitettu ja johdatettu!
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
– Yleisesti ottaen kristillinen tieto on ohentunut aikojen saatossa huomattavasti. Rippikoulussa täytyi usein aloittaa ihan perusasioista. Sitoutuminen kirkon sanomaan ja yleensäkin kirkkoon on muuttunut. Uskotaan niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, eikä välttämättä niin kuin Raamattu opettaa. Tulkintaa on monenlaista, niin kirkon työtekijöiden kuin seurakuntalaistenkin keskuudessa. Toisaalta on myös paljon pysyvää. Ainakin se, että rippikoulun suosituin laulu oli useimmiten ” Kerran usko lapsuuden” ja että katekismusta ja Raamattua opiskellaan.
– Muistan myös aikoja, jolloin kirkko oli pyhäinpäivänä lähes täynnä. Niistä ajoista ollaan kaukana. Toki nykyään käydään pyhäinpäivänä haudoilla sytyttämässä kynttilöitä, mutta se ei korvaa yhteistä jumalanpalvelusta, josta saisi voimaa kuoleman surunkin keskellä. Aiemmin oli aikalailla perinteisiä jumalanpalveluksia, mutta nyt on valinnanvaraa sekä messuissa että musiikissa.
– Kanttorin perustyö kirkossa on samaa, kuin ennenkin, mutta työtavat ovat muuttuneet. Tietotekniikka on vallannut kanttorinkin työhuoneen. Tuntuu, että pianon tilalle on tullut tietokone.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
– Toivon, että kirkko säilyttäisi evankeliumin sanoman selkeänä ja toisi sitä rohkeasti esille, keskittyisi sille annettuun tehtävään. Tietenkin uusia työtapoja voi ja pitääkin tulla, mutta sanoma Kristuksesta on pääasia. Kirkkomusiikki kokoaa edelleen paljon väkeä ja sen kautta on mahdollisuus tavoittaa myös uusia ihmisiä seurakunnan yhteyteen. Olisi hienoa, kun kanttorikin ehtisi keskittyä varsinaiseen työhönsä eli musiikkiin, eikä aika kuluisi kaikenlaiseen byrokratiaan ja toimistotöihin.
Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
– Kun työtä tekee sydämellä ja antaumuksella ja arvostaa sitä, niin siitä koituu siunausta itselle ja muille. Tehtävää on paljon, kaikkeen ei yksin pysty, mutta yhteistyö on voimaa. Kutsumus, johdatus ja siunaus ovat olleet oman työni tärkeitä sanoja.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta?
– Lähes koko työurani ajan esimies oli kirkkoherra Juhani Huovila. Hänen kanssaan oli hyvä tehdä työtä, häneltä sai kannustavaa palautetta sekä vapautta toimia omissa tehtävissä.
Mitä harrastat? Mitä kaikkea teet eläkeläisenä?
– Puutarhatyöt ja marjastus kutsuvat kesällä. Mustikkametsä rauhoittaa, samalla tulee hyötyliikuntaa. Kanttorin sijaisia tarvitaan edelleen ja kirkon urkuparvi on minulle rakas paikka. Nyt on aikaa soittaa vaikka omaksi iloksi! Seurakunnan toimintaan osallistun vapaaehtoisena ja voimien mukaan. Joulukuussa kierrämme seurakuntalaisten kanssa esittämässä joulunäytelmää
– Myös seuraajaani, uutta kanttoria autan mielelläni käytännön asioissa, mutta työnsä hän saa hoitaa omalla tavallaan. Siihen en puutu. Kirkkokuorossa olen nyt mukana rivikuorolaisena. Jos terveyttä riittää, niin tekemistäkin riittää. Kiitollisena nautin eläkepäivistä.
Kuva: Teuvo Pokki. Entiset nuorten kuorolaiset järjestivät Eliisa Pokille yllätyskonsertin eläkkeelle lähdön kunniaksi.