Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Seppo kuoli pitkään sairastettuaan tammikuun lopussa. Hän oli merkittävä uskonnonvapauslainsäädännön kehittäjä, tiedemies, kirjailija ja pidetty opettaja.
”Minulla ei ollut näitä huolia. Anoppi maksoi kaiken”, professori Mikko Juva totesi pannessaan nimensä assistenttinsa vekseliin. Kuusikymmenluvun teologisen tiedekunnan assistenteilla oli näitä huolia. Toimi oli tilapäinen, epävarma ja huonosti palkattu. Tehtävänä oli oman tutkimuksen lisäksi assisteerata eli avustaa professoria. Tämä saattoi tarkoittaa myös sellaisia palveluksia, joista assistenttiohjesääntö ei puhunut mitään.
Mikko Juva kutsui 1967 Juha Sepon kirkkohistorian assistentiksi. Sepon kouluvuosien kotitausta oli Iitin pappila Itä-Hämeen ja Kymenlaakson välimaastossa. Pappilaa isännöi pohjalainen körttirovasti Eino Seppo. Toisenlainen lähiympäristö avautui oppikoulukaupungissa Lahdessa sekä Juha Sepon ensimmäisessä virkapaikassa Kymissä, joka oli kirkollisen teollisuustyön edelläkävijäseurakunta.
Suosittu luennoitsija ja innostava opinnäytteiden ohjaaja
Assistentti Seppo sai tutkijankoulutuksensa Mikko Juvan ja Kauko Pirisen legendaarisessa lisensiaattiseminaarissa. Hän pysyi uskollisena yliopistolle, hoiti 1980-luvun alusta professorinvirkoja ja jäi vuosituhannen vaihteessa eläkkeelle Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professuurista.
Hän oli suosittu luennoitsija ja innostava opinnäytteiden ohjaaja. Seminaareissa hän rohkaisi tarttumaan uudenlaisiin aiheisiin ja näkökulmiin, mutta huolehti, että työt tehtiin kunnolla, lähteet huolellisesti läpikäyden. Hän korosti myös heikommille opiskelijoille työnteon merkitystä ja pyrki oman assistenttinsa kanssa löytämään keinot, joilla vaatimatonkin opinnäyte saatiin viedyksi maaliin.
Sepon väitöskirja antoi odottaa itseään. Kun se valmistui 1983, hänet yliopistoon kutsunut Mikko Juva oli ehtinyt nousta yliopiston ja kirkon johtoon ja siirtyä eläkkeelle. Halutessaan pätevän arvion kirkon tilasta ja varsinkin sen suhteista valtioon arkkipiispa Juva soitti entiselle assistentilleen. Myös myöhemmät arkkipiispat, kirkon johtoelimet ja eduskunta turvautuivat Juha Sepon asiantuntemukseen.
Tämä asiantuntemus perustui paitsi Juha Sepon omiin tutkimuksiin myös siihen, että hän oli vuodesta 1972 alkaen sihteerinä, jäsenenä ja varapuheenjohtajana valtion erilaisissa uskontoon ja uskonnollisiin yhdyskuntiin liittyneissä komiteoissa ja toimikunnissa. Suomen EU-jäsenyydestä alkaen (1995) hän laati vuosikatsaukset maamme uskonto- ja kirkkopoliittisesta kehityksestä Unescon tieteellisen tutkimusyksikön julkaisuun.
Kirkko ja valtio -komitean sihteerinä toimiminen koulutti yhteiskuntakriitikoksi
Toiminta vuosien 1972–1977 Kirkko ja valtio -komitean sihteerinä haittasi väitöskirjatyötä, mutta koulutti assistentin yhteiskuntakriitikoksi. Elettiin 1960-luvun radikalismin ja Salama-sodan jälkeistä aikaa, jolloin kysymys kirkon ja valtion suhteista oli lähes päivittäin esillä.
Laaja komiteanmietintö aiheutti välittömästi vain pieniä muutoksia kirkon ja valtion välisiin suhteisiin. Kirkosta eroamista helpotettiin ja kielto perustaa luostareita kumottiin. Suurempi merkitys oli sillä, että mietintö toi yhteiskunnan päättäjille tiedoksi kirkon valmiuden hallintosuhteiden muutoksiin. Sen pohjalta täsmentyivät myös eri puolueiden näkemykset uskonnonvapaudesta, kirkkojen taloudellisesta asemasta, avioliittolainsäädännöstä, sotilassielunhoidosta ja uskonnonopetuksesta.
Ylioppilastutkintolautakunnan jäsenenä 1992–2000 Juha Seppo puolusti uskonnonvapauden pohjalta nousevaa oman uskonnon opetusta lukion ja ylioppilastutkinnon aineena. Kirkko- ja yhteiskuntasuhteet olivat Sepolle tärkeitä myös hänen toimiessaan Teologisen Aikakauskirjan päätoimittajana 1991–1995.
Uuden uskonnonvapauslain valmistelija sai Mikael Agricolan ristin
Uusi uskonnonvapauslaki astui voimaan 2003. Seppo toimi sitä valmistelevan komitean jäsenenä ja varapuheenjohtajana, ja kirjoitti tuoreeltaan teoksen Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa (2003). Se selvittää uuden lain sisällön ja antaa avaimet tulkita sitä. Kirja esittelee lain valmisteluvaiheet ja eduskuntakäsittelyn. Se tuo myös esille valtionhallinnon, eri kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien, kansalaisjärjestöjen ja poliittisten puolueiden tulkintoja uskonnonvapaudesta.
Arkkipiispa Kari Mäkinen myönsi 2016 Mikael Agricolan ristin Juha Sepolle suomalaisen kulttuurin kehittäjänä, erityisesti hänen työstään ”uskonnonvapauslainsäädännön ja uskonnonvapausajattelun kehittämiseksi positiivisen uskonnonvapauden pohjalta”.
Väitöskirja hyväksyttiin korkeimmalla arvosanalla
Juha Seppo ei – toisin kuin monet assistentit Martti Simojoesta alkaen – päätynyt piispanvirkaan. Hän ei myöskään pyrkinyt minkään kirkkopoliittisen ryhmän teologiseksi neuvonantajaksi eikä minkään herätysliikkeen suunnannäyttäjäksi. Hän oli körttipapin poika ja körttikodin ylioppilas, ja körttiläisenä sopiva johtamaan hanketta, jonka tarkoitus oli laatia uusi herännäisyyden historia. Hankkeesta ei tullut mitään.
Epäonnistumista paikkaa Etelä-Pohjanmaan historian VI osa (1987), johon Seppo on kirjoittanut laajan tutkimuksen seurakunnallisesta elämästä Venäjän vallan aikana. Paikallishistoriat ovat yleensä pitkäveteistä luettavaa, mutta Seppo kirjoittaa helppolukuista, jäntevää ja kielellisesti viimeisteltyä tekstiä. Koko maakunnan käsittävässä esityksessä herännäisyys ei ole pääroolissa vaan asettuu osaksi koko kirkollista kenttää.
Maakuntahistoria noudattelee perinteisen historiankirjoituksen mallia. Perusteellinen lähteiden tuntemus, terävä analyysi ja sujuva esitystapa leimaavat jo väitöskirjaa nimeltä Uskovien yhteisö vai valtionkirkko. Se tutkii kirkosta eroamista uskonnonvapauslain tultua voimaan 1923 ja erityisesti sitä, millä tavoin seitsemän uskonnollista vähemmistöyhteisöä baptisteista Jehovan todistajiin reagoivat lakiin. Laaja johdantoluku on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pätevä selvitys näiden liikkeiden alkuhistoriasta Suomessa. Se vaati tutustumista yhteisöiden enemmän tai vähemmän avoimiin ja järjestettyihin arkistoihin. Osan Saalem-seurakunnan arkistosta tekijä sai kotilainaksi. Se – ynnä ainoa kappale pitkälle edistyneestä väitöskirjan käsikirjoituksesta – oli salkussa, joka katosi paikallisjunan joulunaluksen tungoksessa. Varas oli varmasti pettynyt saaliiseen, mutta paperit eivät tulleet takaisin luvatusta löytöpalkkiosta huolimatta.
Väitöskirja vaati aikaa ja vaivaa, mutta ne eivät menneet hukkaan. Opinnäyte hyväksyttiin korkeimmalla arvosanalla ja täyttää historiantutkimuksen ankarimmat kriteerit. Sen erityinen ja harvinainen arvo on, että se ei tarkastele kehitystä kirkon vaan vähemmistöyhteisöjen näkökulmasta.
Martti Simojoen elämäkerta oli suurtyö, joka meinasi viedä tekijänsä hengen
Tavallisesta poikkeava näkökulma on myös teoksessa, joka käsittelee Kansainvälisen vapaa-ajattelijaliiton voiman vuosia alkaen sen perustamisesta 1880 aina sen suureen voittoon 1905, jolloin Ranskassa toteutui valtion ja kirkon ero. Teos on ”käänteistä kirkkohistoriaa”, sillä länsimaista ateismia ei olisi olemassa ilman kirkkoa, jota se vastustaa. Hajallaan olevaan lähdeaineistoon perustuva tutkimus tarjoaa erään näkökulman Viktorian ajan eurooppalaiseen mielenmaisemaan. Se kertoo myös, että liiton toiminnassa ei vältytty samantapaisilta ongelmilta ja konflikteilta, jotka ovat tuttuja ekumeenisen liikkeen historiasta ja nykypäivästä.
Jatkotutkimus käsittelee suomalaista 1936 organisoitunutta vapaa-ajattelijaliikettä ja sen aiheuttamaa keskustelua. Liike ei vedonnut porvarilliseen älymystöön, sen jäsenmäärä jäi pieneksi ja menestys vaatimattomaksi.
Emeritusvuosinaan Juha Seppo kirjoitti Martti Simojoen elämäkerran. Se on runsaan 1300 sivun mittainen, laajin suomalaisista piispaelämäkerroista. Se kertoo poikkeuksellisen uskonnollisen ihmisen tiestä itsenäisen Suomen merkittävimmäksi kirkonjohtajaksi. Suurtyö antaa myös kuvan viime vuosisadan kirkosta ja sen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Suurtyö oli viedä tekijänsä hengen, mutta sen saattaminen loppuun piti hänet hengissä. Ensimmäisen osan esipuheessa hän kertoo vajonneensa vyötäisiä myöten ”hyiseen jokeen”, ja kun kirja julkistettiin syksyllä 2013, hän istui pyörätuolissa. Toinen osa ilmestyi 2016. Se on omistettu kaikille omaishoitajille, ja saatesanoissaan Juha kiittää lähipiiriään, ystäviään ja työtovereitaan, jotka ovat pitäneet hänet kiinni työssä ja elämässä.
Simo Heininen ja Markku Heikkilä
Kuva: Ville Palonen