Jonas Lagus muotoili uskon mallia

2000-luvulla on entistä harvinaisempaa, että 1800-luvun suomalaisista herätysliikevaikuttajista tehdään systemaattisteologisia väitöskirjoja. Jämijärven kirkkoherra Jorma Pitkänen ei piitannut trendeistä, vaan tutki keväällä Itä-Suomen yliopiston julkaisusarjassa ilmestyneessä väitöskirjassaan Fides directa – Fides reflexa herännäisvaikuttaja Jonas Laguksen (1798–1857) käsitystä vanhurskauttavasta uskosta.

Kirjassa erittäin keskeisiä käsitteitä ovat juuri Fides directa ja Fides reflexa. Molemmat viittaavat uskomisen tapaan, mutta mitä niillä ymmärretään?

Pitkänen korostaa sitä, että Lagus itse ei käytä kyseisiä käsitteitä, vaan hän itse tutkijana hahmottaa Laguksen ajattelua näillä termeillä, jotka juontavat juurensa Lagukselle itselleen tärkeästä Eric Pontoppidanin kirjasta Uskon peili.

– Valitsin sellaisen teologisen sanaparin, joka mielestäni selittää parhaalla mahdollisella tavalla Laguksen ajattelua.

Ikävöivä usko pelastaa

Fides directa, suomeksi ehkä ”suora tai välitön usko”, tarkoittaa Pitkäsen mukaan Laguksen ajattelussa sellaista ikävöivää uskoa, jolla ihminen kiinnittää katseensa kohti Kristusta.

– Tämä uskomisen aspekti yhdistää syntisen Kristukseen, pelastaa hänet, tekee hänet autuaaksi ja vanhurskaaksi. Tai voidaan sanoa niin, että tämän uskon perusteella Jumala lukee ihmisen vanhurskaaksi, Jumalalle otolliseksi. Lagus ei teologiassaan kovin paljon operoi luterilaisuudessa muuten usein viljellyillä forenssisella tai efektiivisellä vanhurskauttamisella.

Pitkänen painottaa sitä, että Laguksella tämä uskomisen aspekti (Fides directa) ihmisen sielussa ei saa koskaan loppua.

– Armon halajamista ja ikävöimistä pitää Laguksen mukaan aina jatkaa. Jos se loppuu, ihminen jää omien tuntemuksiensa varaan ja pian ollaan jälleen epäuskon ahdistuksessa.

Tietoista uskoa Jumala antaa, minkä antaa

Fides reflexa taas viittaa Laguksella varmuuteen päässeeseen uskoon.

– Reflexa viittaa sananmukaisesti heijastumiseen. Jumalasta on heijastunut jotakin. Ihminen huomaa itsekin uskovansa, hän on siitä tietoinen ja on saanut otteen Kristuksesta. Tässä on siis kokemuksellinen elementti mukana, Pitkänen selvittää.

”Reflexaa” Jumala suo ihmiselle milloin enemmän, milloin vähemmän.

– Lagus kysyy myös: vieläkö kilvoitellaan? Onko lapsenoikeuden tavoittelu päämäärämme? Jos ihmisellä ei ole pyrkimystäkään siihen, se on Lagukselle merkki suruttomuudesta. Sellainen tila on aivouskontoa, joka ei yhdistä Kristukseen.

Herännäisyyden ja evankelisuuden ytimissä

Pitkäsen mukaan tässä ovat kyseessä sekä herännäisyyden että siitä Laguksen aikana erkaantuneen evankelisuuden ydinasiat.

– Niissä kuljetaan teologisesti hienoa viivaa pitkin ja voidaan tietysti nähdä yllättävän isojakin eroja eri painotuksien välillä. Kauempaa katsottuna ne ovat yhden ja saman virran vierekkäisiä uomia, Pitkänen sanoo.

Jonas Lagus oli herännäisjohtajana Paavo Ruotsalaisen ystävä ja läheinen työtoveri. Ruotsalainen vaikutti myös oppineen teologin Laguksen ajatteluun.

– Ruotsalaiseen tutustuttuaan 1836 Lagus varmaankin koki, että Ruotsalainen oli oivaltanut vanhurskauttamisopin oikein. Minusta nämä herrat ovat hyvin lähellä toisiaan ajattelussaan. Molempien ajattelussa välittömästä Kristuksen puoleen kääntymisestä tulee kilvoituksen ydintoimintaa. Ruotsalaisen vaikutusta lienee sekin, että Laguksen pietistinen uskonkäsitys muuttuu jonkin verran, perinteisestä armonjärjestyksestä kohti yksinkertaista armonjärjestystä.

Tämä tarkoittaa Pitkäsen mukaan myös sitä, että Laguksen teologiassa pyhitys ja vanhurskauttaminen ovat samanaikaisia ja lomittaisia tapahtumia: pyhitys on jatkuvaa vanhurskauttamista.

– Jos tämä menetetään, käy kuten Laguksen että Paavon näkökulmasta kävi renqvistiläisyydessä: ulkoinen uskon harjoitus menee sisäisen edelle.

Herännäisyyden hajoaminen kahdeksi suunnaksi Hedbergin ja Ruotsalaisen kannattajien riitaantuessa on yksi 1800-luvun herätysliiketutkimuksen perimmäisiä mysteerejä. Lähteiden vähäisyyden vuoksi on esitetty erilaisia tulkintoja siitä, mitä oikeastaan tapahtui.

Pitkänenkään ei osaa arvioida, oliko kehitys väistämätöntä.

– Sellaisen ”tietäminen” olisi jälkiviisautta. Ainakin sen ajan tiedonvälitys oli hidasta ja kaverit eivät tavanneet toisiaan usein. Julkisuuteen levinneistä huhuista ja kirjeenvaihdossa esitetyistä kärjistetyistä väitteistä tuli tummia laseja, joiden läpi katsottiin toisia.

Ensin sana, sitten Henki

Pitkänen ei kiistä liikkeiden välisiä teologisia ja spiritualiteettiin liittyviä eroja. Herännäisyys korosti ikävöivää ja odottavaa uskoa. Hedbergin seuraajien keskuudessa taas pysyvä uskonvarmuus oli tavoiteltava tila.

Hän muistuttaa silti, että yhtäläisyyksiäkin toki oli.

– Hedbergin huolena oli uskovan väärä epävarmuus, mutta kyllä Paavolla ja Laguksellakin oli sellaisia ajatuksia, että pelastusvarmuuteen voidaan ja tuleekin päästä, Pitkänen sanoo.

– Edelleen, molemmat tahot ajattelevat luterilaisittain, että Pyhä Henki saadaan sanan kuulemisen jälkeen. Ensin siis sana, sitten Henki. Evankelisuudessa painopiste on kuitenkin enemmän sanan välittömässä vastaanottamisessa. Hengen odottaminen nähdään harhapolkuna.

Lutheria voi siteerata myös tarkoitushakuisesti

Hedbergin näkemyksille voidaan Pitkäsen mukaan löytää tukea esimerkiksi Lutherin Galatalaiskirjeen kommentaarista.

– Luther ei opeta, että Kristusta pitää ikävöidä. Myöskään omantunnon tyyntymistä ei pidä odottaa. Sen sijaan on uskottava evankeliumi ja pidettävä siitä kiinni. Muuten joudutaan Lutherin mukaan perkeleen ansaan. Mutta toisaalta Lutherinkin mukaan usko on välillä niin heikkoa, että uskova voi vain huokailla. Tai tarkemmin: Pyhä Henki huokailee hänessä. Uskonpuhdistajaa voi siteerata monella tavalla – jopa tarkoitushakuisesti, Pitkänen muistuttaa.

Lagus on Pitkäsen mielestä ollut mielenkiintoinen tutkimusaihe. Alun perin hän tutustui Laguksen ajatteluun jo opiskeluaikana 1980-luvulla.

– Perehtyessäni tuolloin Laguksen kirjeisiin huomasin ajattelevani, että tässähän puhuttiin minulle: joku sanoitti elämääni ja uskoni kysymyksiä sanoilla, joista tunnistin omat kysymykseni.

Pitkäsen mielestä Jonas Lagus on teologeille myös edelleen ajankohtainen. Myös tänään uskova joutuu kysymään esimerkiksi sitä, että mikä on uskon ja uskonkokemuksen suhde.

– Laguksen pointti tässä asiassa olisi tiiviisti sanottuna se, että ikävöivä uskokin on pelastavaa uskoa. Emme elä armon kokemuksista. Lagusta kannattaa edelleen lukea myös siksi, että hän käsittelee muutenkin ajattomia uskon kysymyksiä. Lagus voisi varmaan muistuttaa meitä nykyään eläviä siitäkin, että usko on aina luonteeltaan Kristus-yhteyttä. Tämän muistaminen ja ymmärtäminen olisi kirkossa jatkuvan reformaation asia, Jorma Pitkänen sanoo.

Edellinen artikkeli”Vapaus oli työni suurin siunaus ja kirous”
Seuraava artikkeliPohjoismaiden kirkoilla on yhteensä yli 50 000 työntekijää

Ei näytettäviä viestejä