Englannissa sijaitsevan Canterburyn kaupungin hautausmaalle on haudattu Lucy Roberts. Hän syntyi ja kuoli 4.2.1991. Kuollessaan hän oli päivän ikäinen. Haudalla on pieni kivi, avoin kirja. Siihen on kirjoitettu: Jumalan mielestä hän oli täydellinen, joten Jumala piti hänet ikuisesti enkelinä – syntynyt nukkuvana. Kiven vieressä on kukkia, kynttilä ja nallekarhuja.
Lucy Robertsin haudan vieressä on pieni kivillä peitetty alue. Sen vierelle ei ole pystytetty hautakiveä, mutta alueen pinta-alasta voi päätellä, että kyseessä on vauvana, ehkä heti synnyttyään, kuolleen lapsen hauta. Sen kokoinen ihminen ei tarvitse paljon maata.
Haudalle on tuotu syntymäpäiväkortteja. Synttärityttö, siskolle, lapsenlapselle, korteissa lukee. Läheiset ovat tuoneet kortteja joka vuosi. Emme tiedä, minkä ikäinen lapsi olisi ollut tänä vuonna, emme edes tiedä hänen nimeään. Mutta sen tiedämme, että joku muistaa nimetöntä.
*
Aika moni meistä on vienyt kukkia jonkun läheisen ihmisen haudalle, kuopinut sopivan kolon ja heitellyt juurakolle kevyet mullat. Haudoille tuodut kukat muistuttavat elämän jatkumisesta, mutta niiden viittaussuhde on epämääräinen. Tuoja saa itse päättää, mitä niillä tarkoittaa. Ne voivat osoittaa kohti taivastoivoa ja ylösnousseen elämän riemua tai muistuttaa konkreettisesti, kuinka maatuva ruumis muuttuu ravinteiksi ja nostaa maasta uutta elämää. Tai ehkä kukat vain herättävät hetkeksi elämän muiston kylmänharmaata hautakiveä vasten.
Syntymäpäiväkortti haudalla on toista maata. Syntymäpäivä on konkreettinen päivä kalenterissa. Se kiinnittää pienen vainajan haudan tällä puolella jatkuvaan elämään, josta hän on poistunut. Jollain lailla lapsi jatkaa kasvuaan läheistensä mielessä. Hän oppii kävelemään, aloittaa koulun, menee naimisiin, vaikka häntä ei enää ole. Hän on ikuinen potentiaali, mahdollisuus, joka ei koskaan toteudu.
On vaikea ajatella mitään, kun näkee kuolleena syntyneen lapsen haudan. Vielä vaikeampaa on ajatella mitään, kun näkee synttärikortteja vauvan haudalla. Onko se kaunis tapa pitää lapsen muistoa yllä, se ainoa asia, johon voi ajatuksensa kiinnittää, kun perhekuviakaan ei ehditty ottaa? Vai onko se kouristuksenomaista takertumista hetkeen, joka on auttamatta mennyt? Estääkö se elämästä eteenpäin? Ja kuka minä olen kenellekään kertomaan, miten muistaa elämää, joka ei edes ehtinyt alkaa?
*
Synttärikortti tuli mieleen, kun lueskelin historiantutkija Peter Brownin uutta kirjaa The Ransom of the Soul: Afterlife and Wealth in Early Western Christianity (Harvard University Press 2015). Siinä Brown miettii, kuinka vainajien muistaminen, varallisuus, köyhien auttaminen ja taivaallisten aarteiden kokoaminen kietoutuivat yhteen varhaisessa läntisessä kristikunnassa.
Kirjassa kerrotaan vähintäänkin synttärikortin veroisesta tavasta muistaa kuolleita läheisiä. Roomassa sijaitsevat San Sebastianon, kuoliaaksi jousiammutun pyhän Sebastianin katakombit. Katakombien läheltä on löytynyt 200-luvulla rakennettu triclia, paikka, jossa on ollut penkkejä, kaivo ja pieni keittiö. Siellä rakkaitaan kaipaavat saattoivat järjestää hautajuhlat.
Juhlaa kutsuttiin refrigeriumiksi. Se ei suinkaan ollut suruntummaa synkistelyä vaan virkistyksen ja ilon juhla. Sen ajateltiin heijastavan sitä iloa ja huojennusta, josta kuollut sielu oli nyt päässyt nauttimaan. Osa varhaisista kristityistä ajatteli, että kuolleita ei suoraa päätä ylennetä taivaan kirkkauteen. Heidän ajateltiin jäävän eräänlaiseen kuolleiden ylösnousemusta odottelevaan välitilaan, joka kyllä kuvailtiin varsin mukavaksi. 200-luvun vaihteessa vaikuttanut teologi Tertullianus kutsui tätä tilaa muuten refrigeriumiksi.
Refrigerium-pirskeisiin osallistuneet juhlavieraat kirjoittelivat seiniin lyhyitä graffiteja, piirtokirjoituksia. Niissä pyydettiin paitsi Pietarin ja Paavalin kaltaisten kuuluisien pyhien ihmisten, myös aivan tavallisten vainajien esirukouksia. Erään vieraan rukous kuului näin: Januaria, lepää rauhassa ja pyydä meidän puolestamme.
Juhlahumussa siis sekä muisteltiin vainajia että pyydettiin heitä muistamaan jälkeen jääneitä Jumalan edessä. Muistaminen ja esirukous kietoutuivat toisiinsa.
Kylmien, kosteiden ja pimeiden hautaholvien keskellä tricliat, joissa hautajuhlia järjestettiin, olivat toisenlaisia tiloja. Tuntuu hurjalta, että siellä, missä menetys on syvimmillään, ilo nousee ahtaitia seiniä avarammaksi. Tämän- ja tuonpuoleisen maailman raja hämärtyy, muistamisesta tulee molemminpuoleista.
Entä jos haudalle mennessäni paitsi muistelisin vainajaa, myös iloitsisin siitä levosta, johon hän on jo päässyt? Ja yrittää ikävöidä sitä lepoa edes hetkeksi tälle puolelle, jossa kaikki on vielä työlästä, monimutkaista ja suttuista, täynnä epämääräisiä moraalisia valintoja, joissa eittämättä epäonnistuu?
*
Tänään vietetään pyhäinpäivää. Tai Suomen luterilainen kirkko viettää. Katolinen kirkko, Suomessakin, viettää kaikkien poisnukkuneiden uskovien muistopäivää ja sitten kaikkien pyhien juhlaa.
Myös Suomen ortodoksinen kirkko muistelee tärkeitä pyhiään, niin kutsuttuja Karjalan valistajia. Karjalan valistajat ovat pohjoisiin metsiin asettautuneita kilvoittelijoita, luostarien perustajia ja suuria esirukoilijoita. Varsinaisesta vainajien muistopäivästä ei kuitenkaan ole kysymys.
Meksikossa meininki on vähän erinäköistä kuin Malmin tai Mikkelin hautausmaalla. Siellä, kuten koko Latinalaisessa Amerikassa, vietetään kuolleiden päivää, día de los muertos. Siinä yhdistyvät alkuperäiskansojen ja katolisen kirkon perinteet. Kuolleiden päivänä haudat pestään ja koristellaan. Kodeissa syödään ja juodaan hyvin kuin muinaisissa refrigerium-juhlissa ikään. Vainajillekin saatetaan kattaa ruoka-annos ja haudoilla vietetään iloista aikaa.
Juhla on riehakas ja värikäs. Erityisen paljon näkyy pääkalloja ja luurankoja. Pääkallon muotoiset leivonnaiset ovat suosittua syömistä. Juhla saattaa luterilaiseen kulttuuripiiriin syntyneestä näyttää kaikkea muuta kuin kristilliseltä.
Mutta mikä olisikaan väkevämpi tapa juhlistaa kuoleman ja pahan vallasta otettua niskalenkkiä kuin kuolemaa symboloivan pääkallon nieleminen harmittoman leivoksen muodossa? Sinne menit vatsahappojen hajotettavaksi, sinulla ei ole enää valtaa. Kuolema, missä on sinun otasi?
*
Aiemmin rakastin hautausmaita. Puiden katveessa oli hyvä hengittää, bongailla haudoista ammatteja ja elämänkaaria, arvailla, oliko kuollut sodassa vai synnytyksessä vai vanhuuttaan. Ajattelin myös, että hautausmailta sai sopivaa perspektiiviä elämään.
Vähänpä tiesin perspektiiveistä. Nyt kun perheeseeni kuuluu lapsi, käymme yhä hautausmailla. Kovasti pidimme Kristuksen taivaaseenastumiselle omistetusta hautausmaasta Cambridgessa. Kävimme siellä usein tapaamassa filosofi Ludwig Wittgensteinia. Hänen haudallaan lapsi tanssi. Minä en. Minä katselin poispäin ja yritin olla itkemättä.
Lapsi asettaa vanhempansa väistämättömän eteen. Hän muistuttaa, että elämää on minunkin jälkeeni. On ollut elämä ennen minua, sitten on se elämä, josta minäkin olen osallinen. Sen jälkeen tulee se elämä, jossa minua ei enää ole. Kun omat vanhempani kuolevat, minun ja kuoleman välissä ei ole enää ketään. Ja kun minä kuolen, lapseni seisoo yksin kasvokkain kuoleman kanssa.
Silti tai juuri siksi en kiellä häntä tanssimasta 64 vuotta sitten kuolleen filosofin haudalla. Tanssi nyt, anna mennä, pyöri villisti ja yhä villimmin, anna puiden kaartua pyöreäksi katoksi, tee haudasta tanssilattiasi.
*
Kun me käymme läheistemme ja kaukaistemme haudoilla, muistelemme hajanaisia asioita. Vainajaa, hänen olemuksensa eri puolia, hyviä hetkiä hänen kanssaan, huonoja hetkiä hänen kanssaan. Kaikkea sitä, mitä oli ja sitä, mitä olisi voinut olla.
Yhden vainajan haudalla mieleen tulevat muut kuolleet rakkaat. Ainakin hetkeksi teemme heistä edes vähemmän kuolleita, vedämme heitä lähemmäs sitä todellisuutta, josta he ovat poistuneet.
Mutta yksi asia on varma. Kun me sytytämme kynttilän hämärällä, kenties viimaisella hautausmaalla – usein se vaatii ainakin pari tulitikkua ja kirosanaa – me muistamme myös itseämme, omaa elämäämme ja kuolemaamme. Me sytytämme kynttilän omalle muistollemme.
Eräänä syksynä vuosia sitten sukulaismieheni kuoli. Hän rakasti merta ja kalastamista. Siunaustilaisuuden päätteeksi äiti kysyi, missä luulen miehen olevan nyt. Silloin en saanut vastattua, vaikka tiesinkin, mitä vastaisin.
Vastaan nyt. En tiedä, onko vastaus totta, onko se missään linjassa minkään kirkon opetuksen kanssa tai onko siinä mitään järkeä. Mutta näin minä vastaisin. Vastaisin niin kuin kuolleita muistellaan ja taivaasta toivotaan, että siellä saisi elää täydesti ja yli laidan.
*
Mies herää mökillään varhain, niin varhain, että puoliso vielä nukkuu. Ei hän henno herättää, liikkuu niin hiljaa kuin osaa, iso mies, varoo liikkeitään liioitellusti. Kaataa mukiin vähän piimää ja juo, kiipeää vaatteisiinsa ja kumisaappaisiin.
Mies avaa mökin oven ja astuu pihamaalle. Se on pitkä ja avara ja päättyy mereen. Askel käy kasteiseen ruohikkoon, on keveä. Vasemmalle jäävät nukkuaitta ja grillikota. Koivuun kiinnitetty rengaskiikku ei liiku.
Mies saapuu rantaan. Kivitaskukin on jo hereillä. Veden tuolla puolen on Ruotsi. Rannassa on vene, veneeseen verkot, niitä laskemaan nyt.
Mies istahtaa veneeseen. Jossain kuultelee jo aamu, yö höyryää vielä vetten yllä. Pienellä nykäisyllä moottori prutkahtaa käyntiin. Tasainen puksutus vie venettä eteenpäin. Pieni aalto lyö laitaan. Aurinko antaa odottaa itseään mutta ei enää kauan. Meri on puhallettua lasia, niin kirkas, kirkas.
Juttu on julkaistu Kotimaassa 29.10.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
Lue myös: