Kuurankukka-iskelmän ja Tuttu juttu -shown myötä 1990-luvulla valtakunnanjulkkikseksi noussut Joel Hallikainen, 62, on kulkenut turvattomasta lapsuudesta tähteyden ja uupumisen kautta rakkauden matkasaarnaajaksi. Oman isättömyyden ja suurperheen isyyden riipaisevaan ristiriitaan on löytynyt sopu. Nykyisin lähellä hänen sydäntään on seurakuntien miestyö. Tunteista puhuminen ei ole kaikille miehille vieläkään helppoa.

Teksti: Emilia Karhu ja Kuvat: Pasi Leino

PUREVA KEVÄTVIIMA puhaltaa Naantalin Vanhankaupungin hiljaisilla kaduilla. Rannan ravintoloista ja liikkeistä valtaosa odottaa suljettuina kesän lämpöä ja turisteja. Keskiaikaisen luostarin kirkko vahtii maisemaa jykevänä ja rauhallisena.

Laulaja-lauluntekijä Joel Hallikainen on yhdessä elämänsä taitekohdista. Iso omakotitalo Raisiossa on myyty, viisi lasta on lentänyt pesästä ja hän on muuttanut vaimonsa Pia Hallikaisen kanssa Naantalin keskustassa sijaitsevaan kerrostaloon. Yhteistä taivalta on takana jo yli 40 vuotta.

– Täydennämme toisiamme. Olen aikaansaapa toiminnan ihminen ja käyn tunteella. Pia miettii ja harkitsee. Ilman häntä minulla ei olisi asiat näin hyvin. Siinä missä minä olen epävakaa, hän on todella vakaa. Se on elämäni suuri siunaus. Heikompi olisi lähtenyt viereltä monta kertaa ja vielä putsannut pojan mennessään.

– Pitkässä liitossa on tietysti myös ongelmansa. Elämä on arkista ja tylsyyteen asti ennustettavaa. Villi poika minussa meinaa välillä kuolla. Mutta samalla ymmärrän, että juuri tätä tarvitsen.

SAMASSA TALOSSA on myös Joel Hallikaisen työhuone, jonne voi hipsiä vaikka sukkasillaan. Yksiön seinillä roikkuu kultalevyjä. Pienet äänityskamat mahdollistavat uusien laulujen demoversioiden äänittämisen.

Kirjahyllyssä on lukuisia muistoesineitä elämän varrelta. Sieltä löytyvät myös paperiset kalenterit, joista Hallikainen voi tarkistaa tunnin tarkkuudella, missä on ollut viimeisten 30 vuoden aikana.

– Joissain asioissa olen täsmällinen ja pedantti, Hallikainen virnistää.

Hän on koonnut jokaiselle lapselleen pieneen pahvilaatikkoon isän perinnön. Laatikosta löytyvät kaikki hänen cd-levynsä, muutama kirja sekä kirje lapselle. Laatikot ovat siistissä rivissä työhuoneen hyllyssä.

JOEL HALLIKAISEN lapsuus oli vaikea. Biologisen isänsä hän näki ensi kertaa vasta 1980-luvun lopulla oman esikoistyttären synnyttyä. Isäpuolella oli vakava alkoholiongelma, perheessä oli työttömyyttä ja elämä oli turvatonta. Pieni Jokke vaihtoi koulua 12 kertaa.

Yksi asia toi hulluuden keskellä turvaa: musiikki. Vaikka opettajat ja luokkakaverit vaihtuivat, Hallikaisen musiikilliset lahjat huomattiin yhä uudelleen. Hän pääsi mukaan Tiernapoikiin ja jäi usein koulun jälkeen pimputtelemaan pianoa. Hän kokeili myös viulun ja haitarin soittoa.

– Musiikki oli pakomaailmani. Se vei minut tiloihin, joissa oli hyvä olla. Se tarjosi tasapainoa, jota elämässäni ei muuten ollut.

12-vuotiaana Hallikainen sai kitaran ja löysi Hectorin biisit ja Hurriganesin. Myös naapurin uskovaisen miehen lempeät hengelliset laulut tekivät vaikutuksen.

– Kävin Turussa Pelastusarmeijan poikakerhossa. Jumala painoi silloin peukalolla niskaani tavalla, joka on kantanut jo 50 vuotta. Ymmärsin, että se, mitä silmilläni näen, ei ole kaikki.

Sittemmin Hallikaisesta kasvoi kapinallinen punkkaripoika. Tutuksi tulivat niin työväenlaulut kuin muukin kantaa ottava musiikki. 1980-luvun alussa mukaan tulivat lastenmusiikki ja taikatemput.

– Talvisin kiersin päiväkodeissa ja kesäisin elätin itseni katusoittajana, kunnes päädyin eläkeläisten risteilyisännäksi ruotsinlaivalle. Tavoitteenani oli tienata niin paljon, että saisin hankittua oman kodin.

HÄÄMATKALLAAN 1986 Joel Hallikainen tutustui Timo Koivusaloon. Miehet tekivät yhdessä töitä laivalla ja ideoivat tv-formaatin nimeltä Elämäntoveri.

– Ymmärsimme, että olemme loppuelämämme laivalla, jollemme keksi jotain. MTV antoi meille pakit, mutta Yle TV2 viihteen johtaja Ari Meriläinen muisti minut Radio Auran Aalloilta ja pääsimme esittelemään ideamme. Vaimoni keksi ohjelmalle trendikkäämmän nimen Tuttu juttu, ja loppu onkin historiaa.

Elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa. Tv-kanavia oli vain kolme. Televisiosta tuttu oli koko kansan julkkis. Hallikainen teki showta Koivusalon kanssa lähes yhdeksän vuotta. Sittemmin miesten tiet erkanivat.

Ohjelmalla oli joka torstai miljoonayleisö. Loppuvuodesta 1992 musiikkivieras Tapani Perttu oli sairastunut. Hallikainen paikkasi häntä esittäen laulun Kuurankukka.

– Seuraavana aamuna alkoivat puhelimet soida. Sain vihdoin mahdollisuuden tehdä sitä työtä, josta olin haaveillut 12-vuotiaasta lähtien, kun sain mammalta ensimmäisen kitarani.

– Suomi oli lamassa ja ihmiset tekivät konkursseja. Ilmassa oli paljon surua ja tragedioita. Kun melko tuntematon kaunis poika sitten lauloi enkeliäänellä, että on aivan turhaa kantaa katkeruutta sisällään, viesti jotenkin upposi.

JOEL HALLIKAISEN työuran hullut vuodet alkoivat. Samalla perhe kasvoi. Nuori isä ei ollut todistamassa, kun lapset oppivat ajamaan pyörällä. Hän teki uraa. Köyhissä oloissa kasvanut poika ei halunnut omille lapsilleen samaa taloudellista turvattomuutta, jota oli aikanaan itse kokenut.

1990-luvun lopulla Hallikainen havahtui siihen, että oli paahtanut lähes 10 vuotta jalat irti maasta.

– Siinä tulee ihmiselle kuolemattomuuden harha. Tapaat vain ihmisiä, jotka haluavat jakaa menestyksesi tai hyötyä siitä. Rupeat uskomaan, mitä sinulle todistetaan. Radiot jauhoivat laulujani, iltapäivälehtien lööpit huusivat ja olin ihmisten tajunnassa lähes vuorokauden ympäri.

– Olin tv-tähti ja iskelmätähti, mutta sisimmässäni en tuntenut niin. Koin olevani vain kanava ihmisten ahdistuksille, unelmille ja toiveille. Ei nuori poika pystynyt vastaamaan niihin odotuksiin. Henkiset voimani alkoivat loppua. Tuntui, että en pysty tähän enää.

Hallikainen eksyi, väsyi ja alkoi säädellä jaksamistaan juomalla salaa. Hän pelkäsi kaappijuoppouden paljastuvan.

– Viihdemaailman mekanismi on raadollinen. Tähtiä nostatetaan mukavassa lämmössä ja valossa kuin herkkusieniä. Jossain vaiheessa sitten todetaan, että se on vaan sieni, ja lyödään kaula poikki.

Juttu jatkuu kuvan alla.

KUN PERHEEN kolmas lapsi syntyi 1998, Hallikainen päätti jäädä koti-isäksi. Hän vietti yli puoli vuotta esimurrosikäisen, alakoululaisen ja vauvan kanssa.

– Se oli oikea päätös.

Vuonna 2000 syntyivät perheen kaksospojat. Elämä täyttyi ristiriidoista. Maailma odotti yhtä, kotona tarvittiin toista.

Isyyskin aiheutti sisäistä ristiriitaa. Biologisen isänsä Hallikainen oli tavannut vain pari kertaa. Toisella niistä isä tuli lavan taakse, kun iskelmätähti Hallikainen oli esiintymässä. Isä pyysi anteeksi. Poika ei oikein tiennyt, miten reagoida.

Isäpuolen antama malli oli surkea. Siitä ei ollut seurattavaksi. Hallikaisen piti kuitenkin kyetä itse olemaan suurperheen isä.

– Minun oli pakko valita. Annoin uramielessä pois kaiken ja lähdin televisiosta. Meillä oli kolme vaippaikäistä ja kaksi murrosikäistä. Taistelin uupumisen kanssa. Heräsin aamulla ja odotin, koska päivä loppuu. Pienten ihmisten tarpeet olivat tosi konkreettisia. Tajusin, että en voi lähteä heidän luotaan minnekään.

Nelikymppisenä Hallikainen laittoi ensi kertaa aikuisena kädet ristiin. Hän ei uskonut muuhun kuin omiin voimiinsa, jotka olivat lopussa.

– Huokaisin, että jos olet olemassa Jumala, niin auta. Jälkeenpäin ajatellen se oli tärkeää aikaa. Minut hierottiin palasiksi, ja aloin etsiä rakkauden lähdettä.

– Ensimmäisen hengellisen levyni nimi on Mutta suurin niistä on rakkaus. Ne laulut putosivat minulle taivaasta. Ihmettelen niissä, mikä on elämän tarkoitus, mitä on rakkaus ja onko Jumalaa.

HALLIKAINEN PÄÄTYI Kansan Raamattuseuran miesten tapahtumaan Vivamoon ja mietti, mitä tekee siellä. Vastaan käveli möreä-ääninen mies Mauri Tiilikainen.

– Hänen sanansa jäivät mieleeni: Tervetuloa pettymään meistä, vaan ei Jumalan teistä. Se ei ollut paljon luvattu, mutta juuri siksi sydämeni ovi aukesi.

Syntyi lisää hengellisiä lauluja, joissa rippikoulussa ja koulun uskontotunneilla opitut asiat alkoivat elää. Tekstit nousivat Hallikaisen rikkinäisyydestä ja kaipuusta yhteyteen.

Yksi Jumalan suurista lahjoista Hallikaisen elämässä oli pappi ja terapeutti Seppo Jokinen. Hallikainen herkistyy puhuessaan hänestä. Jokinen menehtyi kesällä 2020.

– Seppo oli minulle isoveli, hengellinen opettaja ja luottoystävä. Teimme lopulta yhdessä varmaan 300 keikkaa eri seurakunnissa, erityisesti miestenilloissa. Hän osasi lukea minua. Minulla on häntä kova ikävä.

Hallikainen ei ole kiinnostunut opillisista kysymyksistä. Hän esiintyy missä vain kristillisessä seurakunnassa.

– Jumala on yksi ja pyhä, ja Jeesus sovitti syntimme. Tarvitsen tätä sovitusta ja tällä pohjalla seison tänään. Jumala on rakkaus, henki kaikkeuden yllä. Korinttolaiskirjeen rakkauden ylistykseen on kirjoitettu Jumalan luonnekartta. Me ihmiset olemme kanavia, jonka kautta tuo rakkaus voi tulla maailmaan.

Oikein karismattisissa tilaisuuksissa Hallikainen huomaa kuitenkin olevansa varuillaan.

– Sanomaa, jota sydämessäni kannan, ei tarvitse huutaa.

Usein ihminen kaipaa Jumalalta merkkiä olemassaolostaan.

– Olen tajunnut, että Jumala on antanut minulle värit, valot, maut ja tuoksut. Olen saanut tämän kaiken ja silti pyydän merkkiä. Sehän on kohtuutonta.

Juttu jatkuu kuvan alla.

MIESTYÖ ON lähellä Joel Hallikaisen sydäntä yhä. Kotiseurakunnissaan hän on järjestänyt vapaaehtoisena miesteniltoja. Työkseen hän kiertää niissä puhumassa ja laulamassa myös muualla.

Hän kertoo illoissa usein tarinaa isästään ja itsestään. Kun aikaa kului riittävästi ja Hallikainen tutustui biologisen isänsä muihin lapsiin ja isänsä taustaan, hän oli lopulta valmis antamaan anteeksi.

– Ymmärsin, ettei isäni ole sydämeltään kylmä tai julma, vaan hän on ollut neuvoton. Sota repi hänet kodistaan. Hänet lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hän teki parhaansa. Tämän tajuaminen oli vapauttavaa.

Vuonna 2017 Hallikainen oli ensi kertaa ikinä samassa tilassa molempien vanhempiensa kanssa. Hän oli saanut Sibeliuksen perikunnalta luvan levyttää Finlandia-hymnin alkuperäisillä sanoilla ja esitti laulun mittatilauspuku päällä Turun tuomiokirkossa, kun Suomi täytti 100 vuotta.

– Toisella puolella kirkkoa istui äitini ja toisella isäni. Oli vaikuttavaa laulaa heille Suo voimaa armahtaa ja lohtu tuottaa.

MIESTENILLOISSA MONI tulee kertomaan kyynelsilmin, että on itse ollut kuin tarinan isä tai poika. Monilla ei ole ollut sanoja tunteilleen ja kokemuksilleen. Hallikainen antaa heille niitä ja auttaa miehiä piirtämään omia rajojaan.

– Naisten ääriviivoja on piirretty pitkään ja naisten tasa-arvo on edennyt, kuten pitääkin. Miesten päädyssä ollaan sen sijaan usein hämillään eikä korjausliikettä tapahdu. Miestenlehdistä tulee edelleen mieleen pornolehdet, avioeroissa mies jää usein tyhjän päälle ja yliopisto-opiskelijoista miehiä on huomattavasti vähemmän kuin naisia. Naisten syöpiä seulotaan maksutta, eturauhassyöpiä ei.

– Olen saanut kutsun miestyöhön. Ajattelen ja toimin kuin mies. Monet ikäiseni ja minua vanhemmat miehet ovat hämmentyneitä. Emme osaa käyttää oikeita termejä ja tulemme väärin tulkituiksi. Onneksi lapset opettavat minua jatkuvasti.

Myös alkoholiongelmat koskettavat monia miehiä sukupolvesta toiseen. Uupuneena ihminen turvautuu helposti samaan lääkkeeseen, johon on nähnyt vanhempansa turvautuvan.

– Raitistumisen salaisuus ei ole matematiikkaa. Raitistuin rakkaudella. Alkoholi osuu ihmisessä paikkaan, jossa ei ole sanoja. Ihminen hakee siitä turvaa, lohtua ja lämpöä. Alkoholi ikään kuin halaa hetken, mutta seuraavassa käänteessä se puree ja lyö ja lopulta rikkoo kaiken. Alkoholismin kasvualustana on lohduttomuus, sanattomuus ja pelko.

VAIKKA KUURANKUKKA avasi Hallikaiselle uran muusikkona ja esiintyvänä taiteilijana, vielä vanhempi kappale Mietin elämää summaa hänen matkaansa paremmin. Hän löytää siitä itsensä yhä uudelleen – ja vuosikymmenten vaihtuessa aina uudella tavalla.

Kappaleessa laulaja pysähtyy miettimään elämää, joka näyttää toistuvan joka päivä samanlaisena ja kysyy, mitä elämästä lopulta jää käteen.

– Nykyään katson tuota laulua lempeästi, kuin ahdistunutta lasta. Se kertoo: kyllä sinä selviät.

Laulun lopussa todetaan Mä miksi pelkäisin kuolemaa, se aikanaan minut saa. Hallikainen tietää eräänä päivänä kuolevansa. Hänen mottonsa on: Ihminen perii sen, mihin uskoo.

– Uskon, että hyvä voittaa. Että rakkaus voittaa. Jos niin ei olisi, kaikki olisi loppunut jo kauan sitten.

Joel Hallikaisen julkkisvuosien kuolemattomuuden harha on vaihtunut tajuun elämän hauraudesta – ”Sanomaa, jota sydämessäni kannan, ei tarvitse huutaa”

Ilmoita asiavirheestä