Jumala antoi muinaissuomalaisille mahdollisuuden valita asuinpaikkansa. Syystä, jonka vain Luojamme tietää, muinaissuomalaiset päättivät seurata valkokylkistä vesilintua, jonka nokassa oli väkänen.
– Asetumme sinne, missä tuo lintu pesii, muinaisväki julisti.
Ja niin ihmiset kulkivat kevään edistymistä ja linnun reittiä seuraillen. Lumi oli vielä maassa ja ensimmäiset sulapaikat ilmaantuneet, kun lintu alkoi soidintaa Suomessa.
– Tämäkö se alue on, ihmiset ihmettelivät ja katsoivat ympärilleen karun kaunista maata, metsiä ja järviä.
Silloin ylitse lentävä vesilintu päästi erikoisen mörisevän äänen, jonka suomalaiset tulkitsivat myönteiseksi vastaukseksi.
Isokoskelo (Mergus merganser) on hieman uikkua muistuttava iso sukeltajasorsa. Isokoskelot eivät muuta kovin kauas pesimävesiltään Suomessa, korkeintaan Etelä-Ruotsiin ja Tanskaan. Leutoina talvina ne jättäytyvät Lounais-Suomen saaristoon ja Ahvenanmaalle.
Isokoskelot pesivät rannikolla, joissa ja sisämaassa isoilla järvillä. Lajin syysmuutto ajoittuu syys-joulukuulle, kevätmuutto alkaa jo helmikuussa. Keväällä isokoskelo onkin yksi ensimmäisiä muuttolintujamme.
Lajia tavataan Euroopassa, Pohjois-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa isokoskelo luokitellaan riistalinnuksi, joskaan sitä ei saalina juuri arvosteta. Aikoinaan isokoskelon munat olivat Pohjolassa haluttua herkkua.
Vanha kansa kutsui lintua röhkäksi, mikä viittaa sen karheaan ääneen.
Isokoskelo on sulavalinjainen sukeltaja, ei ehkä herttainen, mutta tarkoituksenmukainen kalastaja. Sellaiseksi Jumala ja evoluutio sen tekivät.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.