Aina on ollut niitä, jotka kulkevat tyytyväisesti ryhmän mukana, ja niitä, jotka etsivät omaa erityistä suhdettaan hengelliseen todellisuuteen.
Mitä uushenkisyys tarkoittaa, entä millaisia haasteita sen suosio asettaa kristikunnalle? Tiina Mahlamäen ja Minna Oppaan toimittama Uushenkisyys (SKS 2022) esittelee ilmiötä ja sen vaikuttimia monipuolisesti.
Uushenkisyyden juuret ovat 1800-luvulla suosioon nousseessa esoteriassa. Viime vuosisadan alussa ilmiöt koskettivat jo monia kaupunkilaisia ja teemat eksyivät taiteilijoiden töihin.
Laajaan tietoisuuteen esoteerinen kuvasto tulvahti viimeistään 1960-luvulla. New Age -liikehdintä ja symboliikkaa viljelleet rock-tähdet popularisoivat ilmiötä. Salamyhkäisyys katosi.
Ihmisten uteliaisuus henkisiä perinteitä kohtaan ei ole tuore ilmiö Suomessakaan. Jo kultakauden taiteilijat hyödynsivät töissään aikansa esoteriaa, ja 1800-luvun lopun Helsinkiä villitsivät meediot.
Kulttuurin kentällä esoteria on popularisoitunut. Jo 1980-luvulla Rauni-Leena Luukasen Kuolemaa ei ole myi kymmeniätuhansia kappaleita, ja 2000-luvulla Katri Helena on kertonut enkelikokemuksistaan iltapäivälehdissä.
HENKISYYS JA HENGELLISYYS on tyypillisesti erotettu toisistaan, mutta miten ja miksi? JP Jakonen ja Matti Kamppinen korostavat, että syynä on ollut ”yritys erottaa ja suojata sitä henkisyyttä, jota on tarjolla evankelis-luterilaisessa kirkossa.”
Käytännössä uushenkisyydeksi mielletään ne hengellisyyden ja henkisyyden muodot, jotka eivät tämän hetken Suomessa mahdu järjestäytyneen uskonnon raameihin. Tällainen vapaana virtaava yksilöllinen usko näyttäytyy dogmatiikan näkökulmasta anarkistisena, ja siksi teologian suhde siihen on kompleksinen.
Uushenkisyyteen liittyy usein myös tarkoituksellista kapinaa uskonnollisia hierarkioita tai dikotomioita vastaan. Vaikka kyse on vastakulttuurista, on kenttää toisaalta kritisoitu runsaasti kaupallisuudesta.
Steven J. Sutcliffe nostaa yhdeksi uushenkisyyden painopisteeksi etsijyyden. Tyypillistä on, että henkilö haluaa enemmän kuin olettaa instituution pystyvän tarjoamaan.
Paljon tiivistyy Sutcliffen haastatteleman new age -meditaatioryhmän edustajan toteamukseen: ”Olen tyytymätön kirkkoon. Tunnen kaikki heidän opetuksensa. Haluan enemmän, ymmärrätkö?”
Periromanttinen ajatus itsenäisesti etsitystä salatusta tiedosta voi saada polttoaineensa historian seikkailijamystikoista, kuten Helena Blavatskysta tai G.I. Gurdijieffista, jotka etsivät kätkettyä tietoa ympäri maailmaa.
Kokemuksellisuuden perässä kuljetaan myös nyt. Ruth Illmann ja Peter Nynmäs kirjoittavat, kuinka ruumiillisuus ja aistimellisuus korostuvat uushenkisyydessä.
Kimmo Ketola ja Jussi Sohlberg kertovat ihmisillä olevan oletettua enemmän yliluonnollisiksi tulkittuja kokemuksia. Ketola ja Sohlberg kiteyttävät myös kirkon ja uushenkisyyden ristiriidan kahden sitaatin avulla. Espoon piispana ollessaan Tapio Luoma kertoi enkeliuskon ”heijastavan ihmisten tarpeita”, mutta kritisoi ajatusta ”enkelien manipuloimisesta”. Enkelihenkisyyttä tutkinut Elisa Mikkola totesi edellä mainitun asenteen ajavan toimijuutta ja kokemusta janoavat enkelihenkisyyden pariin.
MITÄ PIENEMPI on institutionaalisen uskonnon vetovoima, sen suurempaa uushenkisyyden suosio. Mielenkiintoinen on Helena Kuparin ja Mira Karjalaisen artikkelin maininta siitä, että ”järjestäytynyt uskonto ottaa tällä hetkellä mallia uushenkisyydestä ennemmin kuin toisin päin”. Tästä kertoo kristillisen joogan ja vastaavien ilmiöiden suosio. Koittaako vuoropuhelun aika?
Huomionarvoisia ovat myös artikkelit uushenkisyydestä ja taiteesta sekä oppijuudesta uushenkisyyden kentällä. Myös tietopaketti vaihtoehtoisista hoitomuodoista on ajankohtainen.
Hengellis-henkistä liikehdintää on valtavasti. Miten kirkko vastaisi tähän maassa, jossa kolmasosa kokee Jumalan johdattavan ja joka kymmenes on nähnyt enkelin?
Tiina Mahlamäki ja Minna Opas (toim.): Uushenkisyys SKS 2022, 471 sivua.
Instituutiot eivät vastaa etsijöiden tarpeisiin – artikkelikokoelma esittelee uushenkisyyden kirjavia muotoja