Suurin ero luterilaisen ja ortodoksisen avioliittokäsityksen välillä on se, että ortodokseille avioliitto on sakramentti. Siinä missä ortodoksinen itä korostaa avioliiton sakramentaalisuutta, on luterilaisessa lännessä painotettu sitä, että avioliitto on luonnollinen ja yhteiskunnallinen järjestys.
Tähän klassiseen ja yksinkertaistavaan jaotteluun saatiin lisäväriä, kun Suomen evankelis–luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon teologinen konferenssi paneutui runsas viikko sitten viikonvaihteessa Helsingin Kulttuurikeskus Sofiassa aiheeseen ”kristillinen ihmiskäsitys ja avioliitto ortodoksisessa ja luterilaisessa perinteessä”.
Aihe on suunnilleen sama, minkä piti olla myös kaksi vuotta sitten keskeytyneiden kirkkojen virallisten oppikeskustelujen aiheena.
Vuonna 1970 alkaneet viralliset oppikeskustelut keskeytyivät vuonna 2014. Syynä olivat kirkkojen erimielisyydet ja erilaiset valmiudet käsitellä oppikeskusteluissa avioliittoa ja homoseksuaalisuutta.
Nyt pidetty konferenssi oli alemman tason tapaaminen, jonka tarkoituksena ei ollut laatia kirkkojen yhteistä kommunikeaa tai päätyä yhteisiin tuloksiin. Pyrkimyksenä oli vain kertoa osapuolten näkemyksistä ja keskustella niistä.
Konferenssissa kuultiin kuusi esitelmää, joiden pohjalta myös keskusteltiin.
Luterilaisen teologian näkökulmasta aihetta käsittelivät Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa, Helsingin yliopiston Uuden testamentin kreikan yliopistonlehtori Niko Huttunen ja Ruotsinpyhtään vt. kirkkoherra Antti Yli-Opas.
Venäjän ortodoksisen kirkon näkemyksistä kertoivat esitelmissään pappismunkki Mefody, Ukrainan ortodoksisen kirkon ulkoasiain osaston edustaja Sergei Bortnik ja rovasti Vadim Leonov.
Konferenssissa suomalaista delegaatiota johti Mikkelin piispa Seppo Häkkinen, venäläistä Pietarin arkkipiispa Amvrosi.
Seuraavassa on eräitä nostoja esitelmistä. Osa esitelmistä oli konferenssissa saatavissa suomeksi, osa englanniksi.
Kaikki esitelmät julkaistaan kokonaisuudessaan Kirkon Ulkoasiain Osaston tiedotuslehdessä Reseptiossa huhtikuussa 2016.
”Nykyisten ihmisluontoa ja ihmisen kutsumusta koskevien näkemysten haaste”
Professori Jaana Hallamaan esitelmässä lähdettiin etsimään vastauksia siitä, millaisen historiallisen jatkumon osaksi nykyiset käsitykset asettuvat suhteessa aiempien vuosisatojen näkemyksiin.
Vuosisatoja kestänyt erityyppinen keskustelu ihmisestä voidaan Hallamaan mukaan tiivistää kysymykseksi: ovatko ihmiset keskenään erilaisia vai samanlaisia? Raamatussa on kaksi vastausta. Luotuisuutensa perusteella ihmiset ovat radikaalisti samanlaisia. Toisaalta Paavalin mukaan seurakunta on ruumis, jossa on erilaisia jäseniä.
Hallamaa mainitsi erikseen naturalistisen, essentialistisen ja voluntaristisen näkemyksen ihmisten eroista ja samankaltaisuuksista.
Naturalistisen käsityksen mukaan ihmisten tulee toiminnassaan seurata luontoa ja mukautua sen toimintaan. Ihmisten väliset erot perustuvat heidän luonnolliseen erilaisuuteensa. Käsityksen mukaan esimerkiksi varallisuuserojen syyt voidaan pohjimmiltaan jäljittää ihmisten synnynnäisiin älykkyyseroihin. Myös käsitys homoseksuaalisuuden synnyttämästä, terveen ihmisen luonnostaan tuntemasta inhosta ja kammosta heijastaa naturalistista näkemystä.
Essentialismin mukaan luonto eli vallitsevat asiaintilat antavat kyllä viitteitä siitä, mitkä ihmisten väliset erot ovat pysyviä ja moraalisesti tärkeitä, mutta eettisen toiminnan kannalta merkityksellisten erojen ja samanlaisuuksien selvittämiseksi tarvitaan myös luonnosta riippumatonta normia, esimerkiksi filosofista viisautta tai Jumalan ilmoitusta.
Voluntarismin mukaan ihmisluonnosta tai olemuksesta voidaan puhua vain siinä mielessä, että ne ilmaisevat, mitä ihminen haluaa olla tai tuntee itse olevansa. Luonto on monimuotoinen, eikä siihen sisälly mitään oikeaa tapaa toteuttaa ihmisyyttä. Ulkoapäin annettua, jonkin normin määrittävää olemusta ei myöskään ole olemassa, vaan ihminen valitsee itsensä muokkaamalla ruumiinsa, identiteettinsä ja elämänkohtalonsa haluamakseen.
Hallamaa muistutti, että ihmiskunnan historiassa käsitys oikeudenmukaisuudesta on usein muuttunut.
”Neljä ulottuvuutta Suomen evankelis–luterilaisen kirkon avioliittokäsityksessä”
Antti Yli-Opas listasi puheenvuorossaan neljä sellaista ulottuvuutta, joiden avulla voidaan hahmottaa Suomen evankelis–luterilaisen kirkon näkemystä siitä, mitä avioliitto on.
Ensiksi Avioliitto on luonnollinen instituutio. Tämä on Yli-Oppaan mukaan ollut avioliittokäsityksen perusteena merkittävä Lutherin teologiassa ja myöhemmässä luterilaisuudessa. Luonnonjärjestykseen ja luomiseen nojautuva ajattelutapa oli Lutherille tunnusomainen ja se toimi reformaatiossa ehkä merkittävimpänä perusteena avioliiton aseman parantamiseksi yhteiskunnassa ja kirkossa.
Suomen luterilaisen kirkon nykyisen avioliittokäsityksen sanoitukset nojaavat edelleen tähän perusteluun. Tähän ulottuvuuteen sisältyy myös käsitys avioliitosta yhden naisen ja yhden miehen liittona. Avioliiton luonnonoikeudelliseen perusteeseen on sisällytetty, ettei oikeutta avioliittoon saa evätä eikä avioliittoa saa yhteiskunnallisena järjestyksenä poistaa tai muuttaa.
Toiseksi avioliitto on sopimus, parin keskinäisen aviotahdon ilmaisu, heidän tahtonsa ja ehtojensa mukainen eli yksityinen. Sekä kihlausta että vihkimistä koskevat kirkkomme dokumentit ovat säilyttäneet käsityksen, että kihlakumppanit solmivat avioliiton ja se perustuu perimmältään heidän kahdenkeskiseen sopimukseensa.
Kolmanneksi avioliitto on hengellinen liitto, tunnustuksellinen, kulttiin kuuluva, hengellisen yhteisön säädösten alainen eli kirkollinen asia. Tämä kolmas ulottuvuus, avioliiton hengellisen ja liturgisen tulkinnan ulottuvuus, tuo parhaiten esille, miten kirkolla on oma, muusta yhteiskunnasta poikkeava käsitys avioliitosta. Se koskee erityisesti tulkintaa rakkaudesta. Kirkossamme avioliitto kuvataan rakkauskäsitykseen pohjautuvana.
Neljänneksi Avioliitto on sosiaalinen sääty, valtion lainsäädännön asia omaisuuden ja perimyksen suhteen sekä yhteisön odotusten ja vaatimusten säätelemä eli julkinen ja juridinen. Suomen kirkko pitää oleellisena myös tätä neljättä ulottuvuutta, jonka yhteiskunta hoitaa lainsäädännön kautta. Se tuo esille avioliiton osana yhteiskunnan ulkoista järjestystä, jonka tehtävä on turvata perheen ihmissuhteet ja lasten kehitys.
”Valtasuhteiden rapautuminen. Miten Raamatun eskatologia muovaa yhteiskuntaa ja avioliittoa”
Esitelmässään Niko Huttunen väitti Paavaliin vedoten, että kristillinen ihmiskuva edellyttää ihmisen sisäistä uudistumista. Uudistuneen ihmisen kautta kristillinen arvomaailma heijastuu yhteiskuntaan ja muuttaa sitä. Muutos ei tapahdu ulkoisen vallankumouksen keinoin vaan vähittäisen sydämen muutoksen kautta.
Paavalin kuuluisaan esivaltaopetukseen (Room. 13) liittyen Huttunen osoitti, että Paavalin hierarkkiset valtasuhteet oikeuttavat sanat edustavat paljasta poliittista realismia, jolla myös vahvemman laki ja väkivaltaan perustuva pakottaminen otetaan tosiasioina huomioon, ilman minkäänlaisia lievennyksiä.
Myöhemmin Paavalin esivaltaopetusta on myös kritisoitu. Perinteisin Paavalin tekstien ulkopuolelta tuotu rajoite Paavalin kehotukselle on ns. clausula Petri: Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä (Ap. t. 5:29). Esimerkiksi Luther katsoi muun muassa tähän jakeeseen vedoten, että esivallan kunnioitusta voitiin vaatia vain maallisissa asioissa. Mikäli esivalta rajoittaa uskonnonvapautta, sitä ei tule kunnioittaa.
Vastaava voimaan perustuva hierarkia tunnetaan Huttusen mukaan myös avioliittokäsityksessä. Uuden testamentin kuvaus avioliiton valtasuhteista on niin selvä ja toistuva, että monet ovat pitäneet sitä ainoana oikeana kristillisen avioliiton muotona.
Ylipäätään Huttusen mukaan apostoli Paavali horjui vanhan sukupuolieroa ja valtasuhdetta korostavan ajattelun ja tasa-arvoa painottavan uuden ajattelun välillä.
Avioliittokäsitys on viime vuosisadan aikana ollut muutoksessa. Miehen johtoaseman purkaminen avioliitossa menee suoraan useita Uuden testamentin ohjeita vastaan. Silti se näyttää toteuttavan sitä henkeä, joka välittyy Paavalin sanoissa 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvussa.
Eskatologian näkökulmasta maailma on menossa kohti toista todellisuutta. Siksi avioliittokäsityksenkään muutos ei Huttusen mukaan ole välttämättä luopumista kristillisistä arvoista, vaan se voi myös tarkoittaa niiden tulemista yhä todellisemmaksi.
”Avioliiton liturgisia aspekteja”
Pappismunkki Mefodyn esitelmä lähti siitä, että pyhä avioliitto on ortodoksisen kirkon tärkeimpiä sakramentteja. Siinä mies ja nainen yhdistyvät kaikkein pyhimmän Kolminaisuuden nimessä ja armon avulla.
Mefodyn mukaan apostoli Paavali ei käytä avioliittoa vertauskuvana ainoastaan kuvaillakseen Jumalan valtakunnan salaisuuksia, vaan myös kuvaillakseen kristillisen kirkon luonnetta.
Raamattu, mukaan lukien Jeesuksen tunnettu opetus kahden tulemisesta yhdeksi lihaksi (Mark. 10:8) viittaa Mefodyn mukaan siihen, että avioliitolla on hengellinen merkitys, joka eroaa kaikista maallisista ihmissuhteista. Vihkimissakramentin eskatologinen ulottuvuus tarkoittaa, että Jumala täydellistää kristillisen avioliiton mystiset ominaisuudet taivaassa, kun hän aloittaa tämän prosessin jo maan päällä.
Yksi ortodoksisen ja läntisen avioliittoon vihkimisen ero on Mefodyn mukaan siinä, että ortodoksisessa vihkimisessä vihittävät eivät vaihda lupauksia, kuten läntisissä vihkikaavoissa. Pikemminkin vihkiparin oleminen tilanteessa Kristuksen edessä, papin kanssa ja papin kautta sekä seurakunnan rukouksessa merkitsee heidän tahtoaan tulla liitetyksi yhteen ja hyväksyä Kristus uuteen kotiinsa.
”Ortodoksinen käsitys avioliiton sakramentista – teologisia näkökohtia”
Rovasti Vadim Leonov jakoi sekä ihmisluonnon että avioliiton neljään eri vaiheeseen, jotka ovat keskenään analogisia. Niiden myötä ihmisten olemassaolon ehdot, sekä heidän luontonsa ja keskinäiset suhteensa ovat olleet periaatteellisesti erilaiset.
Ihminen ennen syntiinlankeemusta eli aika, jolloin ihminen oli olemassa puhtaassa muodossaan, ts. ilman synnin hapatusta, täysin sopusoinnussa Jumalan suunnitelman kanssa.
Toiseksi ihminen syntiinlankeemuksen jälkeen. Tässä vaiheessa synti, kuolema ja paholainen saivat ihmisen valtaansa, vääristivät ihmisluonnon ja tekivät siitä syntiin taipuvaisen, niin kuin pyhät isät sanoivat.
Kolmantena vaiheena on ihminen Kristuksessa. Vapahtajan maailmaan tulon myötä, Hänen lunastuksen tuovan kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemisensa jälkeen maailma alkoi muuttua.
Viimeisenä vaiheena on ihminen iankaikkisuudessa.
Mitä avioliittoon tulee, on silläkin Leonovin mukaan teologisesti neljä vaihetta: avioliitto paratiisissa, avioliitto syntiinlankeemuksen jälkeen, avioliitto Kristuksessa ja avioliitto iankaikkisuudessa.
Leonovin mukaan yksi syntiinlankeemuksen seurauksista avioliitossa oli polygamia. Se oli ristiriidassa paratiisillisen avioliiton ihanteen kanssa. Mutta Jumala ei rankaissut moniavioisuudesta, vaan jopa Mooseksen kautta saattoi voimaan lain lankousavioliitosta (5. Moos,. 25:5–10).
Leonov käsitteli laajasti ja kriittisesti homoseksuaalisuutta ja sen Vanhassa testamentissa saamaa tuomiota. Se kuuluu hänen mukaansa Vanhan testamentin teksteissä samaan vääristymien joukkoon aviorikoksien, eläimiin sekaantumisen ja transvestismin kanssa.
Homoseksualismin versoilla, kuten muillakin synnillisillä himoilla, on Leonovin mukaan juurensa muinaisessa syntiinlankeemuksessa, mutta se ei kelpaa oikeuttamaan niiden harjoittamista eikä sillä varsinkaan voi perustella niiden luonnollisuutta.
Jos Vanhan testamentin aikana muiden keinojen puuttuessa Jumala määräsi radikaalit menetelmät homoseksualismin synnin kitkemiseksi, etteivät muut olisi saaneet tuota tartuntaa, niin Uuden testamentin kirkko on Leonovin mukaan saanut mahdollisuudet parantaa minkä hyvänsä himon, myös homoseksualismin
”Sukupuoliproblematiikka kristillisen antropologian kontekstissa”
Ukrainan Moskovan patriarkaatin alaisen ortodoksisen kirkon edustaja Sergei Bortnik totesi esitelmänsä aluksi, että eri kielissä terminologia vaihtelee.
Esimerkiksi englannista tuttua gender/sex -jaottelua ei tunneta venäjässä tai ukrainassa – eikä myöskään saksan kielessä.
Ukrainan uskonnolliset organisaatiot ovat Bortnikin mukaan nousseet vastustamaan sitä, että maan diskriminointia koskevaan lainsäädäntöön on otettu mukaan käsitteet ”seksuaalinen suuntautuneisuus” ja ”sukupuoli-identiteetti”. Tällainen edistää kirkkojen mukaan moraalittoman käytöksen vakiinnuttamista, koska ne vakiinnuttavat ”gender-ideologian”.
Termeillä on muutenkin väliä. Bortnikin mukaan esimerkiksi naispappeus kuuluu gender-käsitteen alle, mutta pappeuden avaaminen homoseksuaalisuutta harjoittaville taas on biologiseen sukupuoleen eri termiin sex liittyvää problematiikkaa.
Ylipäätään sukupuolikysymyksiä ei Bortnikin mukaan ole ortodoksisessa teologiassa vielä työstetty tarpeeksi teoreettisella tasolla.
Bortnik paheksui myös maailmassa leviävää epäilyksen filosofiaa, jossa kielletään luottamuksen kategoria ja oletetaan, että koko inhimillinen elämä on ”valtavaa mystifikaatiota”. Tämä värittää myös keskustelua avioliitosta.
Epäilyksen filosofian vastakohta voisi Bortnikin mukaan olla miehen ja naisen suhteen sakramentaalisuus. Raamatussa puhutaan usein siitä, että kahden yhdistäminen yhdeksi perheeksi ei ole vain parinmuodostusta vaan yhden lihan luomista (1 Moos. 2:24; Matt. 19:5; Mark. 10:8, 1 Kor. 6:16; Ef. 5:31-32).
Kuva: Heikki Jääskeläinen
Lue myös: Piispa Häkkinen: ”Venäjän kirkko seuraa tarkasti Suomen kirkon avioliittokäsitystä”