Kiemurtelen jäistä tietä pitkin halki lumisen, vetisen maalaismaiseman kohti Orimattilan seurakunnan omistamaa Mallusjoen leirikotia. Pääsen 25 vuoden tauon jälkeen jälleen rippileirille! Kun liityn leiriläisten joukkoon, muilla on takanaan jo kolme leiripäivää.
Avaan matalan punaisen rakennuksen ulko-oven ja minua rientää tervehtimään nuorisotyönohjaaja Ulla Laine. Tämä on hänen 127. ja samalla viimeinen rippileirinsä. Laineella on kaulassaan riemuvuoden rukoushelmet.
– Halusin keksiä jonkun kivan tavan seurata viimeisen työvuoden kulumista. Syntyi riemuvuoden helminauha, nämä päivät saan vielä olla työelämässä. Joka päivän päätteeksi poistan nauhasta yhden helmen. Kun ketju on tyhjä, alkavat eläkepäivät, Laine kertoo.
Poikavaltaisen leirin kanssa on ollut ensi päivinä jonkin verran haasteita.
– Kyllä minä välillä mietin, mitä tämän ikäinen mummo tekee enää täällä vääntämässä kättä nuorten kanssa, Laine hymyilee.
Hänen tyylinsä kuitenkin viestii aivan muuta. Kun Laine avaa suunsa, pojatkin hiljenevät. Mummomaisuudesta ei ole tietoakaan ja jämäkkää kasvattajaa kuunnellaan. Isosten kanssa Laine heittää huumoria ja toimii turvallisena äitihahmona.
{kuva_64146e1f-eafb-4cad-a9e8-c107b8bcf1ac}
Tervetulotoivotusten päätteeksi pääsen suoraan oppitunnille. Teologian ylioppilas Iiro Salonen puhuu nuorten kanssa sovituksesta ja lunastuksesta.
– Mitäs se sovittaminen oikein tarkoittaa?
– No vaikka vaatteiden sovittamista. Tai sitten syntien sovitusta, nuoret ehdottavat.
– Joo, kirjoittakaapa sinne muistiinpanoihinne, että Jeesus sovitti kaikkien ihmisten synnit. Tämä on nyt ihan ydinasiaa. Tätä saatetaan kysyä loppukokeessakin, Salonen sanoo.
Välissä keskustellaan hetki kännyköiden käytöstä. Tai pikemminkin siitä, ettei niitä tarvita oppitunnin aikana.
– No entäs tämä lunastaminen, mitäs se sitten tarkoittaa?
– No moottoripyörät ja autot menevät lunastukseen, jos on huono kuski ja tulee kolari, joku sanoo.
– Ja sitten jos lunastaa jotakin itselleen, niin siitä joutuu maksamaan, seuraava jatkaa.
– Kyllä! Jeesus lunasti meidät ihmiset kadotuksesta iankaikkiseen elämään. Hän maksoi aika kalliin lunastushinnan pelastamisestamme, kun hän antoi lunnaaksi oman henkensä, Salonen sanoo.
Seuraavaksi Salonen piirtää taululle havaintokuvan siitä, miten synti rikkoi Jumalan ja ihmisten välit, mutta risti korjasi yhteyden, muodosti uuden sillan. Tuon kuvan muistan omaltakin leiriltäni.
{kuva_7215352f-8f57-4930-8e58-05d946d56083}
Jätän muut jatkamaan oppituntia ja hiivin viereiseen keittiöön leirikeskusemännän juttusille. Eine Kyllönen on kestinnyt uransa aikana parinsadan rippileirin nuoret. Salaatti syntyy vikkelästi ja uunissa kypsyy kinkku-perunasose-kiusaus. Tuoksu on huumaava.
Pienessä leirikeskuksessa kaikki ruoka valmistetaan alusta asti itse, eineksiä ei käytetä juuri koskaan. Leiriläiset otetaan mukaan puuhaan: keittiöryhmä vastaa pöytien pyyhkimisestä ja ruokalan lattian lakaisemisesta sekä iltapalan lämmittämisestä ja iltatiskeistä.
– Leivomme täällä itse myös kaikki pullat ja kakut ja vaaleat leivät, Kyllönen mainitsee.
Leiriläiset ovat Kyllöselle parasta työssä. Nuorten kanssa eläessä pysyy ajan hermolla.
– Joskus riparilaisia joutuu komentamaan hiljaisemmiksi ruokaillessa tai ohjeistamaan vessapaperilla leikkimisestä. Koskaan ei ole kuitenkaan tullut epätoivoinen fiilis. Kun nuorten kanssa keskustelee, se auttaa aina, hän sanoo.
Pian leiriläiset ryntäävät ruokalaan ja alkaa vanha tuttu ruokalaulu: Me syömme leipää elämän ja juomme lähteestä autuuden…
Syödessä ehdin vaihtaa muutaman sanan leirin papin Tuomas Niskasen kanssa. Hänellä on takana viisi vuotta nuorisopapin vaativaa, palkitsevaa työtä.
– Työ nuorten kanssa on mielekästä ja hauskaa. Harmi vaan, että nuorisopapiksi nimetään aina porukan nuorin pappi. Usein hän elää ruuhkavuosia myös perhe-elämässään, jolloin iltatyöt ja leirityöt ovat haastavia.
– En usko, että ainoastaan nuoruus tekee ihmisestä hyvän nuorten kanssa. Tästä todistaa meidän nuorisotyönohjaajamme Ullakin, Niskanen sanoo.
Ruokalassa joltakin lipeää käsistä haarukkalaatikko ja kilinä on melkoinen. Isoset hoitavat tilanteen tyylikkäästi ja ruokailu jatkuu.
{kuva_425fcde1-ccbd-42b2-8f05-c79a5b15cf9b}
Saatuaan valtaa vaikuttaa Tuomas Niskanen lakkautti rippileireiltä vierailupäivät.
– Ne olivat jäänne ajoilta, jolloin leirit olivat todella pitkiä. Viikon leirillä dynamiikka menee sekaisin vanhempien vierailupäivästä. Ja ne, joiden vanhemmat eivät pääse paikalle, ovat siitä surullisia vaikka yrittävätkin väittää muuta. On helpompaa pitää leiri kasassa ja henki hyvänä ilman vierailupäivää. Vanhempien kanssa tavataan porukalla jo ennen leiriä, Niskanen selvittää.
Rippileirillä yhteishengen muotoutuminen on herkkä prosessi. Niskasen mukaan siihen kuuluu aina alun jännitys, jään murtaminen, sääntöjen oppiminen, yhteinen ymmärrys siitä miten leirillä eletään sekä vähitellen lisääntyvä uskallus itseilmaisuun ja jopa monenlaisten tunteiden käsittelyyn.
– Kaikki, mikä katkaisee tämän prosessin, kannattaa karsia pois, Niskanen toteaa.
Seuraavaksi isoset vetävät pihalla päivän leiriolympialaiset ja leikkejä. Puen päälleni toppahousut ja vedän kumisaappaat jalkaan. Vihmoo vettä.
Tänään olympialajina on lumiveistosten teko. Jokaisen ryhmän on saatava aikaan mahdollisimman näköinen veistos oman ryhmänsä isosesta. Luonnonantimien runsaasta käytöstä saa lisäpisteitä.
Ilmassa on lievää nurinaa ja penseyttä. Porukka panostaa aluksi lähinnä lumipallojen heittelyyn. Vähitellen väki pääsee kuitenkin vauhtiin ja järven rantaan syntyy kuin syntyykin kuusi hauskaa veistosta.
Tuomas Niskanen ja Ulla Laine sekä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi opiskeleva Annika Häkkinen arvioivat ja pisteyttävät veistokset.
Eräs poikaisonen on kuvattu täysin ilkosillaan, Aatamin asussa. Seuraan ihaillen, kuinka Niskasella ei ilmekään värähdä, kun hän kehuu lumiveistoksessa ilmenevää antiikin henkeä ja ihmisruumiin arvostusta.
{kuva_c51011f7-07d5-4b9b-8d8b-61a83a73bc93}
Annika Häkkinen haaveilee työstä seurakunnassa.
– Parasta on, kun saan nuoret houkuteltua mukaan erilaisiin juttuihin ja heiltä tulee uusia ideoita ja näkemyksiä. Hankalinta on se, jos nuoria ei kiinnosta mikään, Häkkinen kertoo.
Ulkoa siirrymme saliin, jonka lattialle on levitelty patjoja. Alkaa päivämeditaatio. Tämä on uutta, ei tällaista ollut minun aikanani.
Idea on mitä loistavin. Kun nuorilla on vatsat täynnä ruokaa ja he ovat touhunneet poskensa punaisiksi ulkona, on mainio hetki päivälevolle.
Meditaation vetovuorossa on Iiro Salonen. Hän on rohkeasti valinnut kuunneltavaksi slaavilaista kirkkolaulua ja katkelman Pyhän Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnasta.
Nuoret rauhoittuvat makuulle nopeasti. Valot sammutetaan ja säleverhoja suljetaan. Kirkkolaulu kuljettaa mielet ikiaikaisten asioiden äärelle.
”Viimeisestäkin hän pitää huolen. Hän antaa arvon työlle ja hyvää aikomustakin hän kiittää. Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon…”, Salonen lukee rauhallisella äänellä.
Joku meinaa ruveta supisemaan vieruskaverin kanssa. Isosen rauhoittava kosketus kädelle saa nuoren kuitenkin hiljenemään alkuunsa. Muutama torkahtaa.
”Anteeksiantamus on noussut haudasta. Tuonela kukistui ja menetti valtansa. Kristus nousi kuolleista…”
Olen vaikuttunut. On hienoa, että nuorten mielen pohjalle jää itämään vanhan kirkkoisän vivahteikkaalla kielellä lausumat syvät ajatukset. Uskon, että niillä on merkitystä, vaikkei nuori olisi varta vasten kuunnellutkaan saarnatekstiä.
Erityisesti vaikutun siitä, miten rohkeasti leirin vetäjät ja isoset tarjoavat vauhdikkaalle leiriläisjoukolle myös pysähtymisen mahdollisuuksia.
{kuva_a1e1e57f-33c3-411a-a691-14a15eb215c5}
Seuraavaksi havahdutaan päiväkahville. Joku haluaa tietää, kuinka monta piparia saa ottaa.
– Täällä toimii vähän tällainen kyynärpäätaktiikka, pitäkää puolenne, menkää sekaan, ottakaa kahvia ja pullaa, ohjeistaa ystävällinen isospoika minua ja valokuvaajaa.
Kahvin lomassa isoset ja työntekijät kerääntyvät kuulumiskierrokselle saliin yhteisen pöydän ympärille. Tuomas Niskanen kannustaa kaikkia etsimään leiriläisistä kehumisen aihetta.
– Erityisesti nämä vilkkaimmat veijarit saavat helposti vain toruvaa palautetta. Meidän kaikkien, minun itsenikin, pitäisi yrittää tässä terästäytyä. Leiri on näille nuorille ainutkertainen kokemus ja olisi hienoa, jos pystyisimme vähentämään kohellusta ja murtamaan jäätä myönteisen palautteen avulla, Niskanen sanoo.
Jokainen isonen saa vuorollaan kertoa päivän fiiliksistä. Yhdellä on ollut nukkumisvaikeuksia flunssan vuoksi ja toista on valvottanut kolisteleva leiriläinen. Uudet huonejärjestelyt ovat kuitenkin rauhoittaneet tilannetta joissakin kämpissä.
Yksi isonen iloitsi siitä, että kännykästä käyty keskustelu on kantanut hyvää hedelmää leiriläisen kanssa. Toinen totesi, että ryhmä toimii yllättävän hyvin, vaikka kaikki ovat villejä. Kolmas iloitsi siitä, että hänen huoneessaan on siirrytty pelkästä naureskelusta mielenkiintoisiin keskusteluihin.
Takkahuoneessa on vilkasta. Siellä pelataan pöytäjalkapalloa, biljardia ja ilmakiekkoa niin että kolina näy. Pian leiriläiset lähtevät oppitunnille puhumaan Pyhästä Hengestä. Minä saan rupatella hetken isosten kanssa.
Anna Rikkosella on takana jo yli kymmenen leiriä isostelua, jos lastenleiritkin lasketaan mukaan.
– Leireillä olen oppinut tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Vaikka minulla olisi ollut leirin ulkopuolella sukset ristissä jonkun kanssa, niin leirillä olen töissä ja leiriläisiä varten enkä anna ristiriitojen vaikuttaa.
– Palkitsevinta on ollut se, kun koin yhdellä leirillä tulevani loistavasti toimeen leiriläispojan kanssa, jolla oli ADHD, Rikkonen kertoo.
Leirikokemukset ovat vahvistaneet Rikkosen urahaaveita: hänestä tulee isona kehitysvammaisten opettaja.
Pekko Hämäläinen on vetänyt päivän aikana todella vakuuttavasti monia juttuja. Yllätyn, kun paljastuu, että hänellä on ollut elämässään paljon vaikeuksia koulussa ja ihmisten kanssa.
– Kaveripiirini on ollut aika kristinuskon vastaista. Omalla riparillani kuitenkin huomasin, että isoset olivat avoimesti omanlaisiaan ja he kannustivat leiriläisiäkin samaan. Päätin ryhtyä isoseksi ja auttaa muitakin saamaan tämän kokemuksen.
– Leireillä olen tajunnut, että minustakin on johonkin. Isosena toimiminen on vaikuttanut minäkuvaani tosi positiivisesti, Hämäläinen juttelee.
{kuva_fdc85196-c753-42e6-aa37-38933b345c8c}
Emilia Hirvonen, Mira Maunula ja Leo (Leksa) Aarrevaara ovat saaneet tuntumaa seurakunnan leireihin jo lapsena. Omat hyvät riparikokemukset rohkaisivat isostoimintaan.
– Tykkään vapaaehtoistoiminnasta, koska siinä saa elämänkokemusta ja tapaa uusia ihmisiä. Isoshommien lisäksi olen ollut mukana oppilaskunnassa ja Orimattilan nuorisovaltuustossa sekä tukioppilaana ja vertaissovittelussa, Maunula sanoo.
Emilia Hirvonen muistelee erästä varhaisempaa isoskokemusta, jolloin leirillä vaikutti dominoiva tyttöjoukko. Kukaan leiriläisistä ei uskaltanut lähteä mukaan mihinkään.
– Kun asiasta lopulta uskallettiin puhua suoraan, tilanne muuttui. Viimeinen leiripäivä oli hyvä.
Raamattutyöskentelyn yhteydessä Leksa Aarrevaarasta paljastui varsinainen räppärilahjakkuus. Kun ryhmän piti isosensa johdolla tiivistää eräs raamatunkohta runoksi, esitti Leksa Jeesus-räpin, jonka voisi hyvin kuvitella kuulevansa vaikka Radio Deistä.
Riina Råmanilla on kokemusta myös erityislasten isosena. Meneillään oleva ripari tuntuu hänestä parhaalta ja helpoimmalta tähänastisista.
– On tosi tärkeää, että isosilla ja vetäjillä on yhteiset selkeät sävelet ja kaikki tukevat toisiaan. Meidän seurakunnassa otetaan mielestäni hienosti huomioon jokaisen vahvuusalueet ja isoset saavat tehdä sitä, missä ovat hyviä, hän sanoo.
Pian isoset ryhtyvät valmistamaan leiriläisten kanssa jokailtaista jumalanpalvelusta. Jokainen ryhmä hoitaa vuorollaan liturgin, kanttorin ja suntion tehtävät sekä saarnan ja esirukouksen valmistamisen.
– Olemme tajunneet, miten vaikeaa hommaa saarnan tekeminen on. Siinä joutuu kyllä miettimään paljon, että keksii jotakin uutta ja tärkeää sanottavaa, tuumaavat leiriläiset Lauri Luojukoski ja Jere Mynttinen.
Vaellan hetken käytävillä ja katselen hymyillen aiemman raamattutyöskentelyn tuloksia. Leiriläiset ovat laatineet oivaltavia lööppejä: ”Herodeksen hermoromahdus johti lapsimurhiin.” ”Kohu-uutinen: Neitsyt Maria on raskaana. Maria ja Joosef eron partaalla”.
Käytävillä pyörii pölykoiria, joita imuroinnista vastaava leiriläisryhmä ryhtyy jahtaamaan. Nuoret hoitelevat muitakin käytännön vastuutehtäviä pois alta ennen iltaohjelmaan siirtymistä.
Kun liukastelen mäelle kohti tunnelmallista riihikirkkoa, tervehtii minua matkalla hankeen tuikattujen kynttilänpätkien valomeri. Mielessäni soi vielä päivän raamattutyöskentelyn sato. Yhdessä runossa leiriläinen riimitteli: Jeesus käveli vetten päällä, vähän niinku jäällä. Jäisellä polulla nuoret singahtavat ohi ja tunnen itseni hetken aikaa vanhaksi ja varovaiseksi.
Hengitys höyryää ja kynttilät sytytetään myös tummien hirsiseinien vierustoille sekä alttarille. Riihikirkossa ei ole lämmitystä tai sähkövaloja.
Hämärä tarjoaa suojan jännittäjille ja takaa hartaan tunnelman. Nuoret menevät kuin vanhat tekijät vuorollaan eteen toimittamaan oman osuutensa jumalanpalveluksesta. Kännykät pysyvät piiloissa eikä kukaan edes hihitä hermostuneesti. Välillä veisataan niin virsikirjasta kuin Nuoren seurakunnan veisukirjastakin. Pyhä on läsnä.
{kuva_d88b28ff-463a-419a-8f80-83e4cdd74916}
Nuoret ovat entistä kriittisempiä, mutta ripari pitää pintansa
Rippikoulu on edelleen merkittävässä asemassa suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Viime vuonna ripari tavoitti 15-vuotiaiden ikäluokasta 81,6 prosenttia. Pudotusta vuoteen 2013 verrattuna oli yksi prosenttiyksikkö. Rippikoulu on siis suositumpi, kuin kirkko keskimäärin, sillä kirkkoon kuuluu suomalaisista 74 prosenttia. Kirkon 15-vuotiaista jäsenistä yli 90 prosenttia osallistuu rippikouluun kaikkialla Suomessa.
Suomalaiset nuoret suhtautuvat entistä kriittisemmin kirkkoon ja rippikoulun keskiössä oleviin asioihin, kuten uskoon Jumalaan tai Jeesuksen ylösnousemukseen. Tämä selviää kansainvälisestä tutkimusprojektista, jossa seurataan rippikoulu- ja isostyötä Euroopassa. Tutkimusta tehtiin vuosina 2008 ja 2013. Viiden vuoden aikana muutos on ollut keskimäärin 10 prosenttia negatiivisempaan suuntaan, kertoo tutkimusta tekevä Jouko Porkka Diakonia-ammattikorkeakoulusta.
Esimerkiksi vuonna 2008 rippikoulun päättyessä 43 prosenttia vastaajista on pitänyt kirkon jäsenyyttä itselleen merkityksellisenä. Vuonna 2013 enää 33 prosenttia rippikoulun päättävistä oli samaa mieltä. Jouko Porkka kertoo, että nuorten kriittinen suhtautuminen kirkkoon on linjassa koko väestöä koskevien tutkimusten kanssa.
Porkan mukaan kirkon rippikoulutyöllä ei kuitenkaan ole hätää niin kauan, kuin se pysyy osana suomalaista nuorisokulttuuria. Hän vertaa Suomen tilannetta Ruotsiin, jossa rippikoulun käy noin 30 prosenttia nuorista. Vaikka rippikoulua on naapurimaassa kehitetty viime vuosina, asemaa valtavirran nuorisokulttuurina ei ole onnistuttu palauttamaan.