Pyhä lauantai on Jumalan kuolemisen päivä. Jumala on poissa, hauta kätkee hänet. Hän ei enää puhu.
Halsuan kirkkoherra Jouko M.V. Heikkinen lainaa tämän päivän saarnassaan saksalaista kirjailijaa Friedrich Nietzscheä: ”Jumala on kuollut ja me olemme surmanneet hänet.”
– Nietzschen lause ilmaisee pyhän lauantain sanoman. Jumala on laskeutunut alas helvettiin, hän on mennyt poissaolon pimeään hiljaisuuteen.
Emmauksen tiellä opetuslapset ilmaisevat, millaista on elää kuolleen Jumalan maailmassa.
– Kun Jumala oli heille kuollut, myös heidän toivonsa kuoli. Mutta juuri kun he puhuvat tästä, kun he eivät voi nähdä Jumalaa, heidän toivonsa seisoo elävänä heidän keskellään.
Heikkisen mukaan tässä on syvä viesti.
– Mielikuvan, jonka he olivat itse luoneet hänestä ja hänen lupauksistaan, täytyi kuolla, jotta hän voisi todella elää heidän keskellään.
Rukouksia helvetistä
Ennen kuolemaansa Jeesus huutaa ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!”
Jeesuksen kuolinhuutoa voidaan pitää rukouksena, jonka hän rukoilee helvetissä. Poika pitäytyy uskoon, vaikka se näyttää tarkoituksettomalta.
– Kristus ei huuda elämänsä, henkiinjäämisensä eikä itsensä vuoksi, vaan Isänsä vuoksi.
Jeesuksen kärsimyksen ydin on Heikkisen mielestä radikaalissa yksinäisyydessä, joka yhdistää hänet jokaiseen ihmiseen. Yksinäisyyden pelkoa ei voi poistaa järjellisin keinoin. Miten sitten?
– Lapsi menettää pelon, kun aikuisen käsi johtaa ja tuttu ääni puhuttelee häntä. Tapa, jolla pelko kukistuu, paljastaa pelon luonteen: se on yksinäisyyden pelkoa, jonka rakastavan henkilön läsnäolo kukistaa.
Heikkinen tietää, että on olemassa sellaistakin yksinäisyyttä, jota kukaan ei voi poistaa.
– Teologia kutsuu tätä helvetiksi. Se on yksinäisyyttä, jota rakkaus ei voi enää läpäistä. On olemassa yö, jonka yksinäisyyttä yksikään ääni ei tavoita. On olemassa ovi, jonka kautta vain me yksin voimme kulkea – se on kuoleman ovi.
Viime kädessä kaikki maailman pelko on tämän kuoleman yksinäisyyden pelkoa, Heikkinen tulkitsee.
Uskontunnustuksessa tunnustamme, että Kristus astui alas tuonelaan. Hän kulki meidän lopullisen yksinäisyytemme portin kautta.
– Hän meni kärsimyksessään meidän hylkäämisemme syvyyteen. Kuolema, joka oli helvetti, ei ole enää helvetti. Kuoleman keskellä on nyt elämä ja rakkaus asuu siellä. Kuoleman valtakunnan portit on avattu.
Kuoleman ja Saatanan välit pilalla
Heikkinen kuvailee Kristuksen vastustajien leirissä käytävää valtataistelua. Kuoleman ja Saatanan kamppailu kärjistyy Kristuksen kuollessa ristillä.
Kuolema mahtailee sillä, että se pitää tarkkaa lukua kaikista tuonelaan tulleista. Vain kaksi, Henok ja Elia ovat päässeet häneltä karkaamaan.
– Erityisen ylpeä Kuolema on siitä, että tuonelassa makaa Adam, joka on koko ihmiskunnan pantti. Niin kauan kuin Adam on tuonelassa, tulevat kaikki muut ihmiset sinne hänen jäljessään, Heikkinen saarnaa.
Kristuksen huudon kuuluessa kuolleet ryntäävät kohti huutoa ja jättävät tuonelan. Kuolema tunnustaa erehtyneensä Kristuksesta.
Kirkkoherra riemuitsee siitä, että Kuoleman on pakko tunnustautua Kristuksen palvelijaksi. Hän oli luullut Kristusta pelkäksi ihmiseksi, mutta huudon voima paljastaa hänet Jumalaksi.
– Kuolema tunnustaa Saatanalle, että se vartioi vain varastonhoitajana Kuninkaan aarteita siihen asti, kunnes hän tulee.
Kuoleman ja Saatanan liittolaisuus murtuu lopullisesti, Heikkinen julistaa.
– Saatana käy yhä syvemmälle Jumalan vastaiseen rooliinsa, mutta häntäkin odottaa hirvittävä yllätys Kristuksen noustessa ylös. Ylösnousseen valonhohde sokaisee Saatanan. Se etsii turhaan tuonelan portteja. Kristus on repäissyt ne pois tieltään.